¿Que pedo cabron?

Puerto Vallarta

Luonnonkauniin Bahía de Banderasin rannalle perustettuun Puerto Vallartaan saavuimme pitkähkön lentomatkustamisen päätteeksi Madridin ja Mexico Cityn kautta. Kaupunki on yksi pohjois-amerikkalaisten turistien ykköskohteista ja ranta onkin täynnä lomaosakkeita ja luksushotelleja. Oma leirimajoituksemme oli tasoltaan kuitenkin kaukana luksushotellista. Leirimme sijaitsi lentokentän tuntumassa kaupungin laitamilla Boca de Tomates -nimisellä rannalla. Ranta oli arviolta parin kilometrin pituinen ja oman palmunlehdistä kyhätyn hökkelimme lisäksi sillä oli muutamia muitakin kotimaista roskakatosta muistattavia rakennelmia, jotka toimivat osittain asumuksina ja osittain ravintoloina. Rannan toisessa päässä oli Velas Vallarta -luksushotelli, jonka kanssa järjestäjäorganisaatiomme, Nuestra Tierra, oli tehnyt yhteistyösopimuksen. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että saimme aika ajoin käydä hotellin henkilökunnan ruokalassa syömässä ja käyttää saniteettitiloja. Länsimaisen prinsessaturistin päänmenoksi rannalla oli monia harmeja, kuten rantametsiköstä sikiävät moskiitot, skorpionit, käärmeet, kasvien terävät piikit, aamuvirkut kukot sekä luonnollisesti erilaiset sääilmiöt, joista vakavimpana maininnan saa hurrikaani Andresin uhittelut.

Leirin väki oli enimmäkseen paikallisia meksikolaisia "vapaaehtoistyöntekijöitä", joista osa opiskeli biologiaa yms. ja osa muuten vain hengaili leirillä aikansa kuluksi. Monet paikalliset perheet kävivät leirillä pari kertaa viikossa viettämässä päivää, kokkailemassa, kalastamassa ja turisemassa joutavuuksia. Eikan ja itseni lisäksi leirille oli uskaltautunut ainoastaan yksi ulkomaalainen, kanadalainen Alex. Pääkieli leirillä oli siis espanja, jota puhuin suurinpiirtein yhtä vähän kuin paikalliset puhuivat englantia. Kuulemani mukaan meksikolaisten vähäinen englannin osaaminen on peräisin peruskoulussa käydystä kolme kuukautta kestävästä kielikylvystä. Monet meksikolaiset ovat kuitenkin kokeilleet onneaan Yhdysvalloissa, joissa englannin sanavarasto on karttunut muutamilla värikkäillä ilmauksilla.

Puerto Vallartassa paikalliset ovat pääosin avuliaita ja ystävällisiä sekä lähes jokainen kadulta poimittu kulkija diilaa huumeita ja on osa paritusrinkiä. Eli jos yksinäiseltä matkalaiselta ei pesot lopu kesken on P.V:n katujen palvelutarjonnassa vain mielikuvitus rajana.


Boca de Tomates oli kotimme kolmen viikon ajan, mutta rantana kaukana valkohiekkaisesta paratiisirannasta ja muistuttikin aamuin nousuveden jälkeen lähinnä kaatopaikkaa. Ilmeisesti jokea myöten mereen virtaa jätettä, joka myöhemmin ajautuu rannalle. Puhtaanapito oli kokemukseni mukaan lähes yksinomaan leiriläisten kontolla. Tavallisimpia jätelöytöjä olivat kalanraadot, muovipussit, styroksi, syystä tai toisesta ilmeisesti virtsalla täytetyt virvoitusjuomapullot ja ajopuut. Rannalla vallinneen tunnelman todenmukainen välittyminen lukijalle vaatii kuitenkin pienen tarkennuksen, sillä olihan rannalla toisinaan hetkiä, jolloin aika pysähtyy, stressi laukeaa ja rauhallisen meren aistikkuus luo ympärille romanttisen ilmapiirin.


Lukemattomien luontoelämysten eliittiä oli paikallisen delfiinitutkijan järjestämä uintiretki delfiinien omassa elinympäristössä. Myös uimataidoton Alex pääsi pelastusliivien kannattelemana nauttimaan delfiinien ja ihmisten välisestä taianomaisesta jännitteestä. Isolla lahdella eli tutkijan mukaan satoja delfiinejä, mutta kuvan kaltaisia vesileikkejä ei delfiinien kanssa pääse harrastamaan monessakaan paikassa polttavien meduusojen ja joen samentaman veden takia.


Tyylikkäin matkustamistapa Meksikossa säällä kuin säällä oli ehdottomasti pick up -auton lavalla. Kylmänviileä temppu on peukuttaa pick up -kyyti tien poskesta, mutta siitä emme valitettavasti saaneet kenttäkokemusta. Ajokulttuuri on Meksikossa melkoisen vapaamielistä ja saa suomalaisen ajokulttuurin vaikuttamaan jäykältä. Meksikon maanteillä ei törmää automaattiseen kameravalvontaan, baarireissun takia autoa ei suinkaan jätetä kotiin ja voipa kuski toisinaan polttaa pöllin marijuanaakin ruuhkissa seisoskellessa. Varsinkin Mexico Cityssä, missä autoja on erään luotettavan turistioppaan mukaan yhtä paljon kuin New Yorkissa asukkaita, suuntavilkun käyttö on jätetty kokonaan pois, sillä kätevin tapa vaihtaa kaistaa näytti olevan hiljainen hivuttautuminen naapurin kaistalle.


Villieläinten kasvattama tarzanimme, Diego, johdatti meidät mahtaviin kätköihin, mihin emme olisi ikinä löytäneet ilman paikallista opasta. Kyseinen "hyppypaikka" ja vesiputous löytyi noin kolmen vartin joen pohjaa pitkin kulkeneen patikoinnin päätteeksi. Reilu 22 vuotta sitten Kalifornian kuvernööri ja silloinen näyttelijä A. Schwarzenegger johdatti kyseiseen viidakkoon ryhmän kommandoja kulttielokuvassa Predator.

Länsimaisten prinsessaturistien teltanpystytystaidot asetettiin koetukselle ankarissa leiriolosuhteissa. Jäätelöpalkalla mukaan houkuteltu Toño kunnostautui teltan pystytyksen sijaan huumoriosastolla.


Leiri on monelle ihmiselle ja perheelle sosiaalinen ympäristö, mihin tullaan nauttimaan luonnosta, viettämään vapaa-aikaa sekä keskustelemaan elämän iloista ja suruista. Paikan terapeuttinen vaikutus iskee jo parissa päivässä, kolmessa viikossa iskee sitten vitutus ja ikävä.


Elo leirillä sujui leppoisasti mañana-mentaliteettia noudattaen. Kuvan keskellä poseeraa leirin yksi keulakuvista, psykoottinen ja värikäs persoona, Diego. Hänen ohjauksella kukin lättäjalkainen länkkäri oppi elämään villin luonnon ehdoilla. Tämä Meksikon versio legendaarisesta krokotiilimiehestä julisti olevansa kaikkien eläinten ystävä ja ottikin eräänä päivänä lemmikikseen leirin kirjahyllystä löytyneen boa-käärmeen.


Leirin luonnonsuojelullinen ideologia kulminoitui räpyläraajaisten Golfina-merikilpikonnien suojeluun. Yöllisten partioidemme aikana näimme merkilliseen vuorokaudenaikaan kalastamista harrastaneita miehiä, joiden sanottiin olevan kilpikonnien salametsästäjiä. Raskauttava todistusaineisto näiden ihmisten aikeista jäi kuitenkin saamatta, joten voimme vain spekuloida merikilpikonniin kohdistuvaa todellista riskiä. Leirillä kerätty tilastotieto kerättyjen munien ja kuoriutuneiden poikasten määrän kasvusta loi kuitenkin toivoa siitä, että tekemämme työ ei valunut täysin hukkaan.


Rakensin tähän blogiin Boca de Tomates -rannalla esiintyneistä elukoista edustavan kuvanelikon. Henkilökohtaista suhdetta en kuvissa esiintyneisiin eläimiin ehtinyt luomaan, mutta kerrottakoon ylävasemmalla olevan pelikaanin kulkeneen myöhemmin kuvan ottamisen jälkeen leirimme ohitse silmissä makaaberi armotapon toive. Siipirikon pelikaanin elinajanodote lienee kovin lyhyt ja mikäli leirin vanhimpien espanjasta ymmärsin, pelikaanipoloinen sai toiveensa toteen rotanmyrkyn kautta. Kuvanelikon muista viikareista maininnan ansaitsee myös alavasemmalla haikaranraatoa sulatteleva krokotiili, joka yhdessä lajikumppaniensa kanssa asusteli läheisen vesistön rämeiköissä. Ihmisille krokotiileistä ei reviirin välittömästä läheisyydestä riippumatta ollut haittaa, vaikka eräänä varhaisena aamuna muuan krokotiilikaksikko oli löytänyt tiensä läheisen hotellin turistien suosimalle uimarannalle ja aiheuttanut näin poliisioperaation. Yläoikealla leirin aitauksien rakentamiseen tarkoitettujen pölkkyjen päällä luikertelee iguana ja alaoikealla nimensä mukaisessa kondiksessa oleva pallokala.





Adrenaliinipiikkiä hamuava extreme-matkailija löytää P.V:sta kattavan tarjonnan extreme-toimintaa, kuten parasailingia ja canopy-vaijeriliukua. Canopy-vaijeriliukua vetävät ohjaajamme olivat pelotonta ja charmanttia sakkia, jotka pitivät yllä Meksikon katoavaa macho-kulttuuria. Todellinen huimapää voi kokeilla myös benji-hyppyä, jos järjestäjät ovat taannoisen kohtalokkaan kuolemanloikan jälkeen jo löytäneet sopivan pituisen köyden.


Katamaraaniajelu villiintyi radikaalisti loppua kohden ja matkustajille kohdistunut tequilan suoraruiskutus aiheutti joissain matkustajissa kapinahenkeä. Eräs matkustajista otti lopulta ohjat käsiinsä ja käänsi kurssin kohti uusia seikkailuja.


Katamaraaniajelun yksi kohokohdista oli kaoottinen snorklausreissu Los Arcosin komeiden kallioiden lomassa. Suurten turistimassojen liikuttelu P.V:n paratiisirannalta toiselle ei ole helppo homma ja tarina kertoo täyteen ahdettujen katamaraanien joskus kaatuneenkin hässäkän ollessa hurjimmillaan. Porrastettu snorklausreissu toimi kuitenkin tällä kertaa kiitettävästi ja kaikki halukkaat taisivat saada snorkkelitkin.


Meksikolaistytöt Leslie ja Karen olivat silminnähden ylpeitä meksikolaisesta naismallista, Maribel Guardiasta, joka oli kuuleman mukaan selviytynyt elämässään viiskymppiseksi ilman plastiikkakirurgia.


Pieni hassuttelu vakavilla asioilla oli monesti teemana meksikolaisten kanssa ja se piti ilmapiirin mukavan rentona. Kyseinen ajoneuvon raato löytyi Quimixton rannalta. Quimixtossa oli mahdollisuus vuokrata hevonen ja ratsastaa tequila-päissään ylempänä vuoren rinteellä olevan vesiputouksen luo. Jalkoja ei tällä konstilla liikuttaessa tarvitse liata mutaan ja amerikkalaisturistien hölmöily ratsailla tarjoaa helpot naurut.


Eräänä lauantai-iltana oli tarkoitus pitää isomman kaliiperin fiestat leirillä. Naisia ja viinaa oli määrä virrata leirille yllin kyllin sekä illan juhlia varten teurastettiin myös naapurin sika. Valitettavasti sika uhrattiin turhaan, sillä mitään juhlia ei ollut. Alkoholin nauttiminen vaaleja edeltävänä päivänä on Meksikon lain mukaan kielletty, joten leirille ei sinä iltana saatu liioin viinaa eikä naisia... ainakaan paljon.


Saapuessamme P.V:aan toimittajat haistoivat heti kolmessa sikainfluenssaa uhmaavassa vapaaehtoistyöntekijässä piilevän media-arvon ja tekivät meistä melkoisia julkkuja. Päädyimme paikallisen Meridiano-lehden kansikuvapojiksi ja annoimme radiokanavalle haastattelun kokemuksistamme leirillä. Haastattelu käytiin äidinkielellämme espanjalla, joten viestimme kansalle oli täynnä syvällistä näkemystä. Kuin sinettinä kansalliselle tai ainakin osavaltion laajuiselle julkiselle nöyryytykselle teimme vielä radiomainoksen, jossa lähinnä toistelimme asiayhteydestä irrallisia espanjankielisiä sanoja.


Vietimme leirille (tai itseasiassa viereisen luksushotellin kattohuoneistoon) vierailulle tulleen guadalajaralaisen rikkaan suvun vesan kanssa omakustanteisen tyhy-päivän salaisella rannalla noin kolmen vartin ajomatkan päässä P.V:sta. Rannalla salaisuutta varjelemassa oli muutama muukin ihminen, mutta idea salaisesta rannasta oli kuitenkin kiehtova. Rannan kalliolla asui pienessä vihreässä mökissään muuan sanfranciscolainen hippipariskunta, jotka vannoivat myös merikilpikonnien suojelun nimeen.

Mexico City

Päivä, jolloin jätimme P.V:n oli aamusta alkaen täynnä kohtalokkaita hetkiä. Sitkeän vatsataudin uuvuttamat ruumis ja mieli eivät olleet täysin valmiit kohtaamaan päivän mukanaan tuomia käänteitä. Alkuperäisen matkasuunnitelman mukaan oli tarkoitus saman päivän iltana aistikkaan musiikin säestämänä levyttää bonfiren äärellä Cancunin hiekkarannalla Corona-olut kädessä. Kohtalon katala kirves oli kuitenkin kahdeksan päivää aikaisemmin nuijinut lentoyhtiö Aviacsan konkurssiin ja matkamme tyssäsi Benito Juarezin lentoasemalle Mexico Cityyn. Epäuskovan ilmapiirin vallitessa tiedustelimme tuloksetta lentoasemalla muilta lentoyhtiöiltä vapaita paikkoja Cancunin aurinkoon. Jäimme siis loppureissun ajaksi Mexico Cityyn.


Ciudad de Mexico on urbanismin alkuräjähdyksessä syntynyt megalopolis. Meksikon hallituksen karulla tavalla tyylikäs ratkaisu hälyttävään asuntopulaan oli aikoinaan maalaamattomien betonihökkeleiden rakennuttaminen kaupunkia ympäröiville kukkuloille. Vaaleanpunaisessa kuplassa matkustavat turistit voivat paksulla setelinipulla kokea kaupungissa luksusta ja turvallisuuden tunnetta, eikä heidän tarvitse koskaan katsoa kerjäläisten anovia silmiä tai rikollisten pyssyjä.


Mexico Cityn kaduilla tapasi toisinaan mukavia ihmisiä. Erään naisen piti englannin kurssiaan varten haastatella englantia puhuvaa gringoa, joten tarjouduin luonnollisesti sopivaksi kohteeksi. Kantaa ottavan haastattelun jälkeen otettiin vielä ryhmäkuva kameramiehen kanssa.


Tasapainoisen elämän kriteerit täyttääksemme, rantalööbailun vastapainoksi, tykitimme läpi muutamat etukäteen kehutut museot. Lähtemättömän vaikutuksen teki erityisesti antropologian museo, joka ampui muista museoista yli jo pelkästään kokoelmansa laajuuden kanssa. Sekavuuden säilyttämiseksi kuvassa ei tietenkään ole antropologian museo vaan aivan eri puolella kaupunkia sijaitseva Bellas Artes. Taustalla kohoaa erinomaiset panoramakuvat mahdollistava 45-kerroksinen, vuonna 1956 valmistunut, Torre Latinoamericana.


Matkan ohjelmaan kuului UNESCO:n maailmanperintökohteen, Teotihuacanin atsteekki-kaupungin, aurinkopyramidin häpäiseminen junttimaisella käytöksellä.


Toisinaan virkavalta esiintyi Meksikossa pudottavassa kuosituksessa. Normaalisti hallituksen ja osavaltion poliisivoimat esittäytyivät kuitenkin uskottavuutta puhkuvassa täyssotilaallisessa varustuksessa, luotiliivien, rynnäkkökiväärien ja kevlar-kypärien kanssa.