[Oh Mann!]

Saksan reissun (16.-20.9.2010) ohjelmassa oli asiallista ja asiatonta pööpöilyä pääkaupungissa Berliinissä sekä Pohjois-Saksassa Itämeren rannikolla. Reissun tarkoituksena Berliinissä ei ollut niinkään kaupungin turistinähtävyyksien katseleminen, sillä ne ovat jo kertaalleen juostu läpi aiemmilla reissuilla.

Itseni lisäksi kokoonpanoon kuuluivat tällä matkalla kesätyökokemuksiaan Berliinissä kartuttava Ilu, vähät lomapäivänsä tehokkaasti ulkomailla viettävä Sami ja keskisestä Saksasta kotoisin oleva Harry. Aiemmat kaverit eivät esittelyjä enää kaipaa, mutta Harrystä kerrottakoon, että hänellä tuntui olevan täydellinen reppureissaajan asenne. Mies oli lähtenyt kimppakyydillä saksalaisesta Kasselin kaupungista 1,5 viikon reissulle yhdellä pienellä repulla, missä ei lopulta ollut edes kännykän laturia tai makuupussia Ilun askeettista lattiamajoitusta varten. Myöhemmin sain kuulla, että reppuun oli ajanvietteeksi pakattu lähinnä pikkulasten pelejä.

Ennenkuin kerron varsinaisesta reissusta on näpäytettävä erästä suomalaista lentoyhtiötä ja annettava hieman asiakaspalautetta. Yhtiön asiakaspalvelusta vastaavat harvinaisen epämiellyttävät, ilmeisesti virolaiset, tädit, joiden ongelmanratkaisukyky asiakaspalvelutilanteessa on kamalaa kuunneltavaa. Istuinpaikkasotkun selvittämiseksi jouduin tekemään kaksi eri puhelinsoittoa ja kuuntelemaan kahden eri tädin epäkunnioittavaa tiuskimista. Lisäksi yhtiön matkustamohenkilökunnan likinäköisyys olisi syytä tarkistaa, sillä lennon juomatarjoilu tehtiin kohdallamme vain joka toiselle riville. Jälkimmäistä ei edes yhtiön säästötavoitteiden nojalla voi antaa anteeksi, sillä juomatarjoilussa oli kyse keitetystä vedestä ja teepusseista.


Perillä Berliinissä yleensä loogisesti käyttäytyvä suuntavaistomme petti Karl-Liebnecht-Strassella etsiessämme DDR Museota. Sahasimme pitkää katua edestakaisin kävellen ja julkisilla kulkuvälineillä löytääksemme etsimämme museon lopulta Spree-joen sillan alta. Museon olisi voinut jättää löytämättäkin, sillä pinta-alallisesti minimalistinen museo oli tupaten täynnä ihmisiä ja aiemmin kesällä tapahtunut traaginen "Duisburg-ilmiö" oli vaarassa toteutua toistamiseen. Erikoisuutena mainittakoon museon esittelykaapista löytyneet DDR:n vaatemuotia esittäneet koinsyömät rytkyt, joiden kaltaisia nykypäivänä löytää lähinnä pilailupuodista. Loppuhuipennuksena museon käytävä päättyi nudismia käsittelevään osioon, missä oli mm. nudistirannan toimintaa yksityiskohtaisesti kuvaava pienoismalli.


Berliinin kaupunki tuntui tarjoavan monenlaisia turistikierroksia, kuten City Sightseeing-bussiajelun ja trabi-safarin, jossa trabant-mallin ajoneuvoilla ajetaan letkassa pitkin Itä-Berliinin katuja. Jälkimmäisessä turistikierroksen vetäjä antaa kuulemma ajo-ohjeita kuskille radion välityksellä. City sightseeing-bussiajelu vaikuttaa melko tarpeettomalta, sillä samanlaisilla kaksikerroksisilla julkisilla busseilla pääsee kulkemaan halvemmalla samat turistireitit. Turistikierroksista suosittelen noin tunnin kestävää veneajelua Spree-jokea pitkin. Joen korkeiden tulvareunojen takia näkymät saattavat olla hieman vajavaiset, mutta reitti kulkee lähes kaikkien keskustan alueen merkittävimpien rakennusten ohitse ja mikä olennaisinta, tämän pääsee kokemaan vehnäolutta ryystäen.


Alexanderplatz, entisen Itä-Berliinin keskiössä, on tänä päivänä feissareiden, huijareiden ja kerjäläisten suosiossa. Aukion laidalla kohoavan Park Inn -hotellin huipulla kuulemma pidetään toisinaan bändien keikkoja ja mikäli bändin musiikki ei miellytä, hotellin katolta on mahdollisuus tehdä jonkinlainen urbaani benji-hyppy. Aukion keskellä sijaitsevaan Fernsehturmiin emme kiinnittäneet kovinkaan paljon huomiota, sillä saksalaista vahvistusta lukuunottamatta seurueemme jäsenet olivat siinä jo aiemmilla reissuilla vierailleet.

Aukiolla pööpöilystä kerrottakoon, että Samin laittaessa käytetyn kertalipun verran liikaa painoa erääseen roskakoriin, korin pohja petti ja roskat levisivät näyttävästi kadulle. Omituisen piilokamera-tyyppisen tapahtuman jälkiseuraukset eivät toki olleet vakavat, mutta aiheutettu julkinen epäjärjestys ahdisti siinä määrin, että päätimme jatkaa matkaa vanhan paraatikadun, Karl-Marx Alleen, suuntaan.


Karl-Marx Alleelta lähdimme sivupoluille mahtavia rakennuksia ihastellen. Olimme sosialistisesta arkkitehtuurista niin otettuja, että halusimme välttämättä päästä sisälle edes yhteen näistä massiivisista kerrostaloista. Olimme melko varmoja siitä, että rakennusten ylimmässä kerroksessa olisi vastassa esimerkiksi saunaosasto, näköalaravintola tai jotain muuta yhtä kutsuvaa. Raput olivat kuitenkin lukittuja tai muuten vartioituja, joten seikkailu talon sisällä jäi edelleen haaveeksi.


Ruokailusta sen verran, että berliiniläisen katuruokailun herkkuja ovat Döner-kebab, Currywurst sekä melko tavallinen (lue: kuiva ja kova) vehnäsämpylä, jonka välissä komeilee sämpylän pieneen kokoon nähden yleensä ylipitkä nakkimakkara. Näillä antimilla nälkä kaikkoaa tehokkaasti suoraan kadulla kävellessä astumatta lainkaan sisälle hintaviin ravintoloihin. Vaikka yritimme reissulla välttää ravintoloita, niin päädyimme kuitenkin aterioimaan sellaisessa. Ilun asuntolan lähellä sijaitsi kehuttu Schnitzel-ravintola, jota kävimme testaamassa. Ravintolan maukas, mutta sitkeä, ateria pysäytti aineenvaihdunnan kokonaan noin vuorokaudeksi.


Reissun mieleenpainuvimmat ja mahdollisesti myös ainoat dönerit tuli ostettua Gesundbrunnen-asemalta. Döner-kojun myyjällä tuntui olevan hämmentävä tapa vaatia asiakkaalta perusteluja kysyessään, haluaako asiakas ottaa dönerinsä mukaan vai syödä paikan päällä. Asiakkaan kuuluu tässä tilanteessa ilmeisesti jatkaa hauskaa leikkiä ja kysyä "Missä paikan päällä dönerin voi edes syödä?", sillä kyseinen döner-koju sijaitsee vilkkaan jalankulkuvirran keskellä paikassa, mihin ei ole edes mahdollista saada tuoleja asiakkaille. Luotettavasti folioon käärittynä döner säilyi lämpimänä Ilun asunnolle asti.


Ilun vuokrahuone sijaitsi Weddingin aseman liepeillä ja alue oli vahvasti turkkilaisvähemmistön asuttama. Huone itsessään oli miellyttävän kokoinen yhdelle ihmiselle, mutta kun koloon ahtautui neljä miestä, niin lattiallakaan ei tuntunut olevan riittävästi tilaa. Lattialla yöpyminen oli lonkalle ja kylkiluille kivulias kokemus, jota ei tulisi tehdä selvinpäin. Lisäksi ensimmäisenä iltana, kun hämärä koitti ja tavarajunat aloittivat yöllisen kiskojen hiomisen vain 50 metrin päässä huoneen ikkunan alla, oli selvää, että unta ei tällä lomalla tultaisi saamaan. Tämä oli kuitenkin hyvä asia, sillä nukkumista ei tehokkaasti ajoitetussa matkasuunnitelmassa oltu muutenkaan laskettu mukaan.

Asuntolan kerroksessa asui paljon kiinalaisia, jotka pysyttelivät lähinnä omissa oloissaan. Omissa oloissaan pysytteleminen olikin suotavaa, sillä esimerkiksi "maajussi-kiinalaiseksi" ristitty kiinalaisen yhteisön jäsen pyyhki perseensä päivän sanomalehteen. Kiinalaiset viettivät paljon aikaansa asuntolan keittiössä, missä he iltaisin keittivät kattilatolkulla nuudelia ja riisiä. Itse emme keittiötä juuri käyttäneet, sillä Ilun ruoanlaittovälineet oli varastettu ja mikroaaltouuni oli räjäytetty käyttökelvottomaksi.


Berliinin muutoin koleassa säässä illat olivat täynnä lämminhenkistä kreisibailausta. Yökerho Zapata, jossain Friedrichstrassen lähistöllä, tarjosi suvaitsevaisen ilmapiirin "crab dancing"-tyylisuunnan tanssiliikkeille. Toisissa baareissa terassikausi alkoi olla lopuillaan, vaikka osa ei sitä halunnutkaan uskoa. Mikäli olutta välttämättä halusi juoda ulkona viileässä syyssäässä, sai ylle sentään muodikkaan viltin lämmikkeeksi.



Kreuzbergin kaupunginosassa ja sen lähistöllä oli runsaasti baareja, missä kansa nollaa tehokkaasti työviikon puurtamiset. Valitsemassamme yökerhossa oli railakas räyhämeininki pitkin iltaa. Asiakkaat saivat sekoittaa itse omat drinkkinsä, jotta tiskitarjoilu olisi mahdollisimman nopeaa. Vaikka kyseisessä yökerhossa soitettiin listalta suhteellisen kevyttä tanssimusiikkia, tanssilattialle syntyi moshpit, missä juomat läikkyivät niskaan, pienimmät putoilivat polvilleen ja kyynärpäät kolisivat poskipäihin.


Matkan suunniteltu osio piti sisällään autoreissun Pohjois-Saksaan. Autonvuokrauksen ja matkareitin suhteen oli tehty kiitettävästi taustatyötä. Europcar-vuokraamossa jotain kuitenkin meni pieleen, sillä varatun Audi A3 Sportbackin sijaan menopeliksi saatiin lapsiperheille sopiva tila-auto VW Touran. Alkujärkytyksen jälkeen auto oli kuitenkin kelvollinen, sillä 2-litraisella TDI-koneella meno sujui joutuisasti ja mikä tärkeintä, takapenkillä oli juomapidikkeet. Keskimääräinen polttoaineenkulutuskin oli kohtuullisen pieni, vaikka autobahnalla päästely ei ollut taloudellisimmasta päästä.


Saksalaisissa autokouluissa opetetaan kuulemma uusille kuskeille katsomaan liikenteessä yhtä paljon peileihin kuin eteensä, mikä on varmasti hyvä opetus, sillä takaa tulevat mersut ja bemarit ajavat ohi nopeampaa kuin edessä ajavat ohitettavat tulevat vastaan. Saksan nopeusrajoituksettomat moottoritieosuudet eivät tunnu ratkaisevasti nopeuttavan itse matkantekoa, sillä autojen määrä on aivan toista luokkaa kuin kotoisilla maanteillä ja ruuhkajonon jatkoksi päätyy tämän tästä. Toisaalta pysäköinninvalvonta on Saksassa moitteetonta, sillä monessa paikassa yksityiset pysäköinninvalvontayritykset pitävät huolen sakkolapun antamisesta sunnuntaisinkin. Mekin saimme oman sakkolappumme varsin nopeasti lyhyen pysähdyksen aikana.


Automatkan varrelle osunut Peenemünde on historiallisesti ristiriitainen paikka, sillä täällä testattiin varhaisia joukkotuhoaseita (V2-ydinohjuksia) ja tehtiin toisaalta arvokasta tutkimustyötä. Paikka oli aikoinaan valittu asutukseen nähden riittävän etäältä, sillä ohjusten lähtösuunnasta ei ilmeisesti oltu kovin varmoja. Alueella on aikoinaan toiminut myös laivastotukikohta ja nykyään jäljellä on pari vanhaa sotalaivaa eläkepäiviä viettämässä.


Rügenin saarella, Jasmundin lehtimetsien peittämän kansallispuiston rannalla, kohoaa 161 metriä korkea jyrkänne, Königstuhl. Jyrkänne on varsin poikkeuksellinen Itämeren rannikolla, joka sattuu olemaan korkeuseroiltaan kohtuullisen hillittyä maastoa. Saavuimme kohteeseen sopivan myöhään auringonlaskun aikaan, mikä tarkoitti sitä, että kohteeseen ei tarvinnut maksaa enää sisäänpääsymaksua ja autolla pääsi ajamaan aivan kohteen viereen. Päiväsaikaan auton joutuu jättämään usean kilometrin päähän ja kulkemaan julkisella linja-autolla loppumatkan. Ollessamme käytännössä viimeiset turistit jyrkänteen reunalla oli hyvä hetki hölmöillä. Leipäkivien heittely jyrkänteeltä merelle oli kuitenkin keskeytettävä huomattuamme, että rannalla jyrkänteen alla oli vielä ihmisiä iltakävelyllä.


Rügenin saaren pohjoisosassa sijaitsee Sassnitzin pieni kaupunki, missä asukkaat, pieni otantajoukko analysoituna, ovat joko patologisia valehtelijoita tai muuten vain tietämättömiä pienen kaupunkinsa asioista. Etsimme kaupungissa aikamme olemattomia majapaikkoja, minkä jälkeen erään ruokakaupan vinkin perusteella löysimme herra Lenzin kodikkaan majatalon. Välit herra Lenziin menivät valitettavasti poikki seuraavana aamuna, kun kukaan nelikostamme ei herännyt herra Lenzin valmistamalle kotiaamiaiselle, vaikka isäntä oli käynyt pari kertaa oven takana koputtelemassa. Kaiken sekoilun lisäksi myöhästyimme vielä majatalon uloskirjautumisesta.


Porttikielto koko Sassnitzin kaupunkiin on hyvin mahdollinen ja oikeutettu, sillä eksyttyämme illalla saksalaista teknomiksattua kansanjumputusta soittavaan kapakkaan, kreisibailausta ei voinut enää pysäyttää. Illan sponsoreina toimivat "Bockwurst mit brötchen"-kombo (suomalainen grillimakkara puolikkaan paahtoleivän kera), Erdinger Hefeweizen ja köyhän miehen Jägermeister eli Kümmerling. Ilta jatkui vielä asemarakennukseen perustettuun yökerhoon, missä ohjelmassa oli mm. letkajenkkaa paikallisten hevilettien kanssa. Kotimatka takaisin majatalolle taittui mukavasti puskasodan merkeissä. Pahoittelen Sassnitzin kaupungin istutuksiin kohdistunutta vahinkoa ja kaupungin anniskeluravintoloista kadonnutta omaisuutta, mutta katumusta en osoita, sillä tilinpäätöksen jälkeen ilta oli saksalaisen ystävämme Harryn sanoja lainatakseni "Good fun!".


Prora, Rügenin saarella, on uskomaton esitys Adolf Hitlerin ajatuksen juoksusta. Noin 150 metriä Itämeren hiekkarannasta kohoaa Hitlerin 20 000 ihmiselle suunnittelema kesäasuntola, jolla on pituutta huikeat 4,5 kilometriä. [Oh Mann!] Järjetön luomus pönöttää rannalla massiivisena, mutta pahasti kivitettynä, hylättynä ja osittain myös räjätettynä. Osa rakennuksesta oli kuitenkin jossain toiminnassa. Rakennuksen seinämässä oli muutamia kutsuvia aukkoja, mutta ilman taskulamppua vierailu rakennuksen sisätiloissa oli lähinnä tyhmää.


Seebrücke, hieman Prorasta etelään, jatkoi Rügenin saaren omituisuuksien sarjaa. Paikka muistutti Kalifornian Santa Barbaraa, sillä erotuksella, että täällä lämpötila kohosi vain vaivoin + 10 asteeseen. Meren päälle rakennetun laiturikompleksin terassilla DJ Günther soitti surrealistista chill beatia ammattimiehen ottein. Aivan laiturin päässä oli erikoinen laite, meren alle laskettava kapseli, missä ihmiset pääsevät ihailemaan ilmeisesti meduusojen verkkaista liikehdintää.

Seebrücken erityispiirteisiin voitaneen lisätä myös saksalainen versio rantatuolista, joita näkee Saksassa pitkin poikin Itämeren rannikkoa. Rantatuolit ovat pieniä kahden istuttavia koppeja, joissa säätömahdollisuudet rajautuvat puun luontaiseen taipuisuuteen. Toisaalta koppiin voi tulla istumaan vaikka talvipakkasella, sillä koppien penkit ovat mukavasti pehmustetut ja kylmä viima ei pääse puhaltamaan niskaan.


Autoreissun viimeinen varsinainen kohde, ennen paluuta Berliiniin, oli Warnemünde, mikä oli jälleen yksi saksalainen rantakaupunki lisää. Muiden kaupunkien tavoin täälläkin oli paljon eläkeläisiä rantabulevardilla kävelyllä, sekä hassuja saksalaisia rantakoppeja levällään rannalla. Pysäköintihallista löytyi esimerkki tasa-arvon toteutumisesta, erilliset naisille merkityt parkkiruudut. Näihin ruutuihin on helppo pysäköidä, sillä ruudut ovat tilavia ja keskellä hallia siten, että hallin pylväät eivät vaikeuta ruutuihin pysäköintiä miltään osin.

Viva España!

Fuengirolan 8.-19.7. loma alkoi siitä, mistä lomat nyt yleensä alkaa eli Helsinki-Vantaan lentoaseman The Oak Barrel -pubista. Sekä meno- että paluulento olivat kestoonsa nähden juuri ja juuri siedettäviä itkevien pikkulasten ja vetolaukkujen kanssa kantapäille ajelevien eläkeläisten parissa.


Espanjan aurinkorannikolla kenties kätevintä olisi vuokrata auto loman ajaksi, jotta lähiseutu tulisi parhaiten tutuksi ja ruokakauppaan ei tarvitsisi kävellä 3 kilometriä vuorenrinnettä pitkin. Me emme tyttöystäväni kanssa kuitenkaan vuokranneet autoa tai edes skootteria, vaan olimme julkisten liikennevälineiden ja taksien armoilla. Julkisista liikennevälineistä kenties suurin saavutus tällä alueella on paikallisjunayhteys Málagan kaupungista. Aivan vaivatonta junalla liikkuminen ei kuitenkaan ole.

Espanjassa tuntuu olevan vahva sääntö siitä, että oma istuinpaikka tulisi luovuttaa ikäihmisille heidän astuessa junaan tai muuhun julkiseen kulkuvälineeseen. Tämä on monilta osin vastenmielistä. Junat ovat täynnä ikäihmisiä, mikä tarkoittaa, että joudut seisomaan koko junamatkan. Lisäksi ikäihmiset ovat harvoin kiitollisia, kun luovutat heille istuinpaikkasi. Mikäli et huomaa tai halua luovuttaa istuinpaikkaasi, ikäihmiset työntävät ahterinsa eteesi ja käytännössä istuvat syliisi.

Juna-asemalla odottaessa kävi ilmi, että osa junaan pyrkivistä ikäihmisistä on menettänyt myös järkensä. Muun muassa Torreblancan juna-asemalla oli muuan skitsofreeninen rouva, jolla oli vahva taipumus rikosoikeuden tuomariksi. Minulle rouva langetti tuomion murhasta ja elinkautisen vankeusrangaistuksen. Aion kuitenkin valittaa tuomiostani korkeampaan oikeusasteeseen, mikäli mahdollista.


Fuengirolan keskustassa rannan tuntumassa kulkee eloisia ihmisiä kuhiseva Moncayo-kävelykatu, jonka varsi pursuilee ravintoloita ja baareja. Tekipä mielesi pihviä, kalaa tai pelkkää Tinto Veranoa, niin tältä kadulta löytyy valinnanvaraa. Lisäksi kadulla parveilee Välimeren konstilla millä hyvänsä ylittäneitä afrikkalaisia siirtotyöläisiä kauppaamassa dvd-levyjä, koruja, aurinkolaseja yms. Näille ihmisille elämä tuskin on kovin paljon helpompaa rapakon tällä puolella, sillä viranomaiset siivoavat tällaista sakkia pois kadulta sikäli mikäli siestaltaan ehtivät.


Yhtenä päivänä oli hyvä heittää omatoimimatkailijan viitta harteilta ja heittäytyä alusta loppuun järjestetyn bussiretken vietäväksi. Niissä pääsee kuitenkin mukavasti rentoutumaan turistibussin ilmastoinnin hyrrätessä, katsomaan ikkunasta autoilijoiden sekoilua liikenteessä ja ihastella maisemia muiden turistien letkeässä seurassa. Fuengirola ja epäilemättä muutkin rannan turistiklusterit ovat täynnä retkiä välittäviä matkatoimistoja, joissa retkien hinnat on sovittu kuulemma toimistojen kesken samanhintaisiksi. Marginaalista vaihtelua hinnoissa kuitenkin esiintyy, joten hinnoista tinkiminen on täysin perusteltua. Oma hintadebattini ei valitettavasti päätynyt alennettuun hintaan. Sinnikkäästä yrittämisestä minut palkattiin kuitenkin peräti parilla kuulakärkikynällä.

Rotkokaupunki Rondan retkellä turistioppaanamme toimi aavistuksen gonahtanut herra, jonka parasta antia olivat muutamat sovinistiset letkautukset. Turistikierroksen opas veti yllättävän sujuvasti puolet englanniksi ja puolet saksaksi. Varsinkin saksankieliset lauseet rullasivat suusta pehmeällä ja sydämellisellä intonaatiolla. Pienet miinukset oppaalle pitää kuitenkin antaa puuduttavan hitaasta ja laahustavasta kävelytyylistä. Härkätaistelujen puolustuspuhe oli myös erikoista kuunneltavaa, enkä välttämättä allekirjoita kaverin höpinöitä.


Turistikierroksella käytiin pälyilemässä myös Marbellan öljysheikkien ökyjahteja, sekä kadunvarteen pysäköityjä Lamborghineja. Pitkä retkipäivä alkoi kuitenkin näkyä turistien keskuudessa, sillä maailman suurimpien huvijahtien sijaan porukkaa tuntui kiinnostavan enemmän satama-altaan reunalla istuminen ja kalojen syöttäminen leivänmurusilla. Glamouria huokuva Marbella on pintaliidokkaiden turistien kohtaamispaikka, missä loman onnistuminen mitataan suoraan käytetyn rahan määrällä.


Kauppareissu hypermarketkeskus Eroskiin voi helposti viedä koko päivän. Ostosparatiisia edelsi nimittäin perinteinen paikallisbussisekoilu ja kilometrien pituinen kävely moottoritien vartta pitkin. Paikallisbussisekoilu oli varsin hämmentävä, sillä vaikka kaupungissa on vain muutama linja, niin väärän linjan valitseminen tapahtui väistämättä. Moottoritien varrelta löytyi muun muassa 18-reikäinen minigolf-rata. T'ällä radalla suorittaminen oli toissijaista, sillä radalla lyötiin maila toisessa ja kalja toisessa kädessä.


Kauppakeskuksessa oli kymmenien naisille suunnattujen muotiliikkeiden ja miehille suunnattujen hierovien nojatuolien lisäksi myös elokuvateatteri, jossa pyöri muutamia ei-dubattuja elokuvia. Näistä valitsimme yhden kävijämagneetin, jonka juonenkäänteet taisivat unohtua jo seuraavana päivänä. Elokuvateatterista päästyämme kaupat olivat vielä auki, sillä keskuksessa pääsee rahoistaan eroon arkisin aina klo 22.30 saakka.


Espanjan aurinkorannan lomakohteisiin on pystytetty huomattava määrä vesipuistoja, mitkä kieltämättä kuumana kesäpäivänä vetävät puoleensa. Sisäänpääsymaksut ja jonot vesiliukuihin ovat armottomia, joten pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä tarvitaan tässäkin viihtymiseen suunnitellussa paikassa. Torremolinosin Aqualandissa ajatukset olivat jo tulevassa jalkapallon MM-kisojen finaaliottelussa, eikä mestaristakaan tuntunut olevan epäselvyyttä. Käytyämme muutamassa vesiliukumäessä lapsosten kanssa siirryimme ravintolan puolelle. Juomatilauksessa tapahtui jotain selittämätöntä ja saimme molemmat eteemme litran kokoiset Tinto Veranot. Tämän nähtyämme oli selvää, että vesiliukumäkiin ei enää sinä päivänä olisi asiaa.


Keskellä kuumaa heinäkuuta Fuengirolan ranta oli päivittäin täynnä paikallisia ja ulkomaisia lomalaisia. Ranta on miellyttävä mm. siitä syystä, että siellä ei tarvitse hävetä omia rusketusrajojaan. Monet brittituristit ovat ryyppyputken lisäksi onnistuneet saamaan kivuliaan kirkkaanpunaisen rapurusketuksen. Ranta ei ehkä tarjoa korkeita aaltoja surffaajille, mutta sitäkin paremman ympäristön uimapatjalla kellumiselle tai letkeän rantatenniksen pelaamiselle. Rantamyymälöiden pallot ovat kuitenkin hävytöntä sekundakamaa, joten paras tuoda omat pallot mukana.


Rannalla hikoillessa tulee väkisin katselleeksi merellä tapahtuvaa temmellystä, kuten vesiskoottereilla ajelua, banaaniveneen poukkoilua aaltojen päällä, polkuveneellä sotkemista ja parasailingia. Parin rantapäivän jälkeen halu kokeilla jotain kyseisistä aktiviteeteista nousee vastustamattoman suureksi. Parasailingissa meidät nostettiin veneen perästä varjolla ilmaan yli 150 metrin korkeuteen merenpinnasta. 70 euron seikkailu yläilmoissa natisevien turvavaljaiden kanssa kesti noin 20 minuuttia, jonka jälkeen meidät kelattiin takaisin veneeseen. Extreme-yrittäjien jäynäosastoon kuului myös kyytiläisten varpaiden dippaus veteen veneen vauhtia hiljentämällä. Joskus järjestäjät onnistuvat kämmimään koko varjon turisteineen veden varaan, mitä valtaosa turisteista pitää normaalina tapana.

Rantauduttuamme järjestäjät rahastivat erikseen ajon aikana ottamistaan polaroid-kuvista, jotka olivat enempi vähempi epäonnistuneita hutiotoksia. Tätä verotonta lisätulonlähdettä myytiin muistaakseni 5 eurolla per kuva. Omalla kameralla ei tietenkään ollut mahdollisuutta ottaa kuvia. Kaikki kiitos kuitenkin järjestäjille, että laskivat meidät kovista tuulista huolimatta turvallisesti alas yläilmoista.


Fuengirolan keskustan eläintarha tai trendikkäämmin "Bio Park" oli päällisin puolin viihdyttävä paikka afrikkalaisen rumpyryhmän paukutellessa menemään tarhan poluilla. Toisaalta korviin särähti erään oppaan kertoma "innovaatio" kalterittomasta eläintarhasta, sillä kalterit oli tässä tarhassa ainoastaan korvattu syvillä vallihaudoilla, mikä ei suinkaan ole kovin ainutlaatuinen temppu maailmassa.


Vierailimme myös Málagan satamakaupungissa, joka on yllättävän rauhallinen ja turistiystävällinen ollakseen reilusti yli 500 000 asukkaan (Wikipedia) kaupunki. Toisaalta mielikuva lienee hieman vääristynyt, sillä vierailimme lähinnä kaupungin turistikeskustassa ja siestan aikaan. Málagan kaupungin ylle kohoava Alcazaba-arabilinnoitus oli hyvä käyntikohde, sillä sisäänpääsy oli opiskelijoilta vaivaiset 60 senttiä. Opintomatkana linnoitus ei silti kovin hyvin toimi audio-visuaalisen opintomateriaalin puuttuessa, mutta näkymät alas Málagan kaupunkiin ovat miellyttävät.


Jalkapallon MM-kisojen finaali-iltana Fuengirolan rantakadulla Paseo Maritimolla ilmassa oli sähköä ja tunnelma oli räjähdysherkkä. Espanjan voittomaalin jälkeen alkoivat kansanjuhlat, mitkä eivät laantuneet päiväkausiin. Kaduilla liehuivat puna-keltaiset värit, laulu raikui ja kansallistunne oli parhaimmillaan. Kaduille oli tuotu juhliin perheen pienimmätkin, vaikka ajoittain juhlat olivat melkoista riehumista.


Ajokunnossa ja vähemmän ajokunnossa olevat nousivat auton rattiin ja lähtivät äänitorvea toitottaen ajamaan keskustan katuja ympäriinsä. Itsekin innostuin voitonjuhlista siinä määrin, että nousin auton ikkunalle istumaan ja huutelemaan ohikulkijoille kuka oli juuri voittanut maailmanmestaruuden. Auton päälle yrittivät hyppiä muutkin juhlahumusta päihtyneet sankarit, mutta brittikuskillamme oli selvät pelisäännöt konepellin päällä rötköttämisestä. Juhlat huipentuivat Fuengirolan keskusaukiolle, minkä keskellä olevan patsaan ympärille ihmiset halusivat jostain syystä kokoontua. Patsaan ympärillä ihmismeri sekoili pitkälle aamuyöhön asti.

The Boy from Ipanema

Rio de Janeiro oli matkamme ensimmäinen ja viimeinen kohde. Tulomatkallahan olimme viettäneet kokonaisen päivän Rion lentoasemalla ja tinkineet taksikyytiä Copacabanalle, jotta saisimme tunnit tehokkaasti käytettyä. Meidän budjettiin sopivaa kyytiä emme kuitenkaan koskaan saaneet, joten jouduimme odottamaan varsinaista Rion tunnelmaa loppuun asti.

Rio on eksoottinen ja kahtiajakautunut kaupunki, missä toisessa kaupunginosassa rikkaat asuvat kaltereiden takana omissa linnoissaan turvallisuusjoukkojen vartioinnissa ja toisessa kaupunginosassa rikolliset käyvät huumekauppaa ja ampuvat toisiaan konetuliaseilla. Me majoittauduimme Copacabanan kaupunginosaan vain noin 500 metrin päähän rannasta. Alue oli perusturvallista, missä voi huoleti hummailla ja provosoida paikallista kantaväestöä. Favela-nuorien jengisodat eivät näkyneet muualla, kuin hostellin ilmoitustaululla, missä mainostettiin järjestettyjä turistikierroksia Rocinha-favelaan.


Hostellihuoneemme oli arviolta noin viiden neliön koppi, missä sängyt oli pedattu muovilla, ilmastointikone pysähtyi päiväsaikaan ja alkoholin nauttiminen oli tietenkin ehdottomasti kiellettyä. Sijainti korvasi kuitenkin laadun ja auringossa keitetyt apinat keksivät keinot viihtymiseen.


Lippujen saaminen Brasilian pääsarjan Taca Rio -derbyyn olisi voinut olla helpompaakin. Aluksi yritimme ostaa liput suoraan kuuluisalta Maracana-stadionilta. Stadionilla ei henkilökunnan mukaan kuitenkaan internet-lähteistä poiketen pelattaisi kysymäämme ottelua ja areenan lippuluukut olivat säpissä. Toisaalta stadionin ulkopuolella eräs rehellisen oloinen veijari oli myymässä lippuja johonkin kyseisenä päivänä pelattavaan otteluun, joten toivoa oli jäljellä. Yritimme ostaa lippuja myös Botafogo-seuran toimistosta, mutta tästäkin episodista lähdimme ilman lippuja. Lopulta palasimme takaisin lähtöruutuun ja hankimme liput oman hostellimme aulasta kyyteineen päivineen.


Futismatsissa tunnelmaa kohotettiin muutamalla katuoluella Flamencon fanilauman keskellä. Juttusille päästiin muuan amerikkalaisseurueen kanssa. Odotukset tuntuivat olevan korkealla illan ottelun suhteen, mutta keskiössä oli tietenkin optimaalisten nousukännien saaminen ennen ottelua. Amerikkalaisseurueen vanhempi herra kertoi 80-luvulla käyneensä vaimonsa kanssa Suomessakin pikavisiitillä ja kehuskeli samaan hengen vetoon suomalaisten olevan kovia uimareita. Ukon tarinat kuulostivat pitemmän kuuntelun jälkeen siltä, että hän kärsi jonkinlaisesta dementian esiasteesta.


Noin 10 000 katsojan otteluksi Botafogo-Flamenco Engenhao-stadionilla oli varovaisesti järjestetty. Epäilemättä Brasilian pääsarjan otteluissa tunnelma on räjähdysherkkä ja huligaanit pistävät ajoittain kaupungin säpäleiksi, mutta tässä kyseisessä ottelussa poliisiarmeija oli melko suuri. Mellakka oli kuitenkin syttyä turistilaumassa, kun stadionin sisällä ei myyty olutta. Järjestäjien kyky kontrolloida turistilaumaa riistäytyi käsistä ja osa turisteista lähti stadionille omatoimisesti, vaikka tarkoitus oli mennä sisälle yhdessä käsikädessä. Kulttuurille tyypilliseen tapaan ottelun päätyttyä Flamencon kannattajat tanssivat tiensä ulos stadionilta sambarumpujen tahdittamina.


Matkan aikana monet ennalta kuullut tai luetut tarinat on osoitettu perättömiksi, mutta tarinat legendaarisesta Ipaneman rannasta ovat totisinta totta. Polttavan auringon alla kolmannen asteen palovammat syntyivät väistämättä, mutta kivun vastapainoksi tarjolla oli infernaalista rantalööbailua.


Sugar Loaf on El Cristo de Redentor -patsaan ohella Rion tunnetuimpia nähtävyyksiä. Auringonlaskun aikaan sokeritopan kalju kupolihuippu täyttyy jo tutuksi tulleista turistimassoista. Välinpitämättömät ihmiset ottavat nopeasti haltuun parhaimmat näköalapaikat, joten tunnelma alkaa näinkin romanttisessa ja kauniissa paikassa herkästi kiristymään. Tähän ongelmaan haluan antaa sokeritopan valloitusta suunnitteleville ilmaisen vinkin, jonka avainsana on röyhkeys. Ennen auringonlaskua käyt hakemassa näköalatasanteella olevan puiston penkin ja asettelet sen parhaimman näköalapaikan kaiteen eteen siten, että yksikään turisti ei voi asettua näköalasi tielle. Tämän jälkeen on rentouttavaa siemailla olutta ja katsella kun aurinko taittuu Rion vuorien taakse. Vanhukset ja raskaana olevat äidit tietysti hamuilevat istuinpaikkaasi, mutta muista, että tämä on niitä hetkiä elämässäsi, jolloin itsekkyys kannattaa.


Lopuksi vielä sana Rion liikenteellisistä järjestelyistä. Kaupunkirakennetta rikkovat jyrkät kukkulat sumputtavat Rion ruuhkaliikennettä tiettyihin pullonkaulakohtiin. Liikenne matelee kävelyvauhtia ja on pysähdyksissä monessa risteyksessä.Taksimatka lentokentälle saattaa kestää useita tunteja, mikä on hyvä huomioida lähtöpäivänä. Ruuhkasta selviäminen saattaa kuitekin olla vasta esimakua. Meidän tapauksessa lentokenttämatka muuttui jännitysnäytelmäksi jo alkumetreillä, kun taksi ei tuntiin päässyt muutamaa liikennevaloristeystä pidemmälle ja moottoripyörätaksit päristelivät puikkelehtien ohi. Aikansa ruuhkakaduilla seisoskeltuaan taksikyytimme siirtyi vihdoin moottoritielle, missä taksista katosi yllättäen tehot ja pirssi lipui hitaasti pysähdyksiin keskelle moottoritietä. Lopulta tämä oli kuitenkin onnenpotku, sillä kyyti oli siihen saakka ilmainen ja uusi kyyti lentokentälle hoitui verrattain ripeästi.