The Boy from Ipanema

Rio de Janeiro oli matkamme ensimmäinen ja viimeinen kohde. Tulomatkallahan olimme viettäneet kokonaisen päivän Rion lentoasemalla ja tinkineet taksikyytiä Copacabanalle, jotta saisimme tunnit tehokkaasti käytettyä. Meidän budjettiin sopivaa kyytiä emme kuitenkaan koskaan saaneet, joten jouduimme odottamaan varsinaista Rion tunnelmaa loppuun asti.

Rio on eksoottinen ja kahtiajakautunut kaupunki, missä toisessa kaupunginosassa rikkaat asuvat kaltereiden takana omissa linnoissaan turvallisuusjoukkojen vartioinnissa ja toisessa kaupunginosassa rikolliset käyvät huumekauppaa ja ampuvat toisiaan konetuliaseilla. Me majoittauduimme Copacabanan kaupunginosaan vain noin 500 metrin päähän rannasta. Alue oli perusturvallista, missä voi huoleti hummailla ja provosoida paikallista kantaväestöä. Favela-nuorien jengisodat eivät näkyneet muualla, kuin hostellin ilmoitustaululla, missä mainostettiin järjestettyjä turistikierroksia Rocinha-favelaan.


Hostellihuoneemme oli arviolta noin viiden neliön koppi, missä sängyt oli pedattu muovilla, ilmastointikone pysähtyi päiväsaikaan ja alkoholin nauttiminen oli tietenkin ehdottomasti kiellettyä. Sijainti korvasi kuitenkin laadun ja auringossa keitetyt apinat keksivät keinot viihtymiseen.


Lippujen saaminen Brasilian pääsarjan Taca Rio -derbyyn olisi voinut olla helpompaakin. Aluksi yritimme ostaa liput suoraan kuuluisalta Maracana-stadionilta. Stadionilla ei henkilökunnan mukaan kuitenkaan internet-lähteistä poiketen pelattaisi kysymäämme ottelua ja areenan lippuluukut olivat säpissä. Toisaalta stadionin ulkopuolella eräs rehellisen oloinen veijari oli myymässä lippuja johonkin kyseisenä päivänä pelattavaan otteluun, joten toivoa oli jäljellä. Yritimme ostaa lippuja myös Botafogo-seuran toimistosta, mutta tästäkin episodista lähdimme ilman lippuja. Lopulta palasimme takaisin lähtöruutuun ja hankimme liput oman hostellimme aulasta kyyteineen päivineen.


Futismatsissa tunnelmaa kohotettiin muutamalla katuoluella Flamencon fanilauman keskellä. Juttusille päästiin muuan amerikkalaisseurueen kanssa. Odotukset tuntuivat olevan korkealla illan ottelun suhteen, mutta keskiössä oli tietenkin optimaalisten nousukännien saaminen ennen ottelua. Amerikkalaisseurueen vanhempi herra kertoi 80-luvulla käyneensä vaimonsa kanssa Suomessakin pikavisiitillä ja kehuskeli samaan hengen vetoon suomalaisten olevan kovia uimareita. Ukon tarinat kuulostivat pitemmän kuuntelun jälkeen siltä, että hän kärsi jonkinlaisesta dementian esiasteesta.


Noin 10 000 katsojan otteluksi Botafogo-Flamenco Engenhao-stadionilla oli varovaisesti järjestetty. Epäilemättä Brasilian pääsarjan otteluissa tunnelma on räjähdysherkkä ja huligaanit pistävät ajoittain kaupungin säpäleiksi, mutta tässä kyseisessä ottelussa poliisiarmeija oli melko suuri. Mellakka oli kuitenkin syttyä turistilaumassa, kun stadionin sisällä ei myyty olutta. Järjestäjien kyky kontrolloida turistilaumaa riistäytyi käsistä ja osa turisteista lähti stadionille omatoimisesti, vaikka tarkoitus oli mennä sisälle yhdessä käsikädessä. Kulttuurille tyypilliseen tapaan ottelun päätyttyä Flamencon kannattajat tanssivat tiensä ulos stadionilta sambarumpujen tahdittamina.


Matkan aikana monet ennalta kuullut tai luetut tarinat on osoitettu perättömiksi, mutta tarinat legendaarisesta Ipaneman rannasta ovat totisinta totta. Polttavan auringon alla kolmannen asteen palovammat syntyivät väistämättä, mutta kivun vastapainoksi tarjolla oli infernaalista rantalööbailua.


Sugar Loaf on El Cristo de Redentor -patsaan ohella Rion tunnetuimpia nähtävyyksiä. Auringonlaskun aikaan sokeritopan kalju kupolihuippu täyttyy jo tutuksi tulleista turistimassoista. Välinpitämättömät ihmiset ottavat nopeasti haltuun parhaimmat näköalapaikat, joten tunnelma alkaa näinkin romanttisessa ja kauniissa paikassa herkästi kiristymään. Tähän ongelmaan haluan antaa sokeritopan valloitusta suunnitteleville ilmaisen vinkin, jonka avainsana on röyhkeys. Ennen auringonlaskua käyt hakemassa näköalatasanteella olevan puiston penkin ja asettelet sen parhaimman näköalapaikan kaiteen eteen siten, että yksikään turisti ei voi asettua näköalasi tielle. Tämän jälkeen on rentouttavaa siemailla olutta ja katsella kun aurinko taittuu Rion vuorien taakse. Vanhukset ja raskaana olevat äidit tietysti hamuilevat istuinpaikkaasi, mutta muista, että tämä on niitä hetkiä elämässäsi, jolloin itsekkyys kannattaa.


Lopuksi vielä sana Rion liikenteellisistä järjestelyistä. Kaupunkirakennetta rikkovat jyrkät kukkulat sumputtavat Rion ruuhkaliikennettä tiettyihin pullonkaulakohtiin. Liikenne matelee kävelyvauhtia ja on pysähdyksissä monessa risteyksessä.Taksimatka lentokentälle saattaa kestää useita tunteja, mikä on hyvä huomioida lähtöpäivänä. Ruuhkasta selviäminen saattaa kuitekin olla vasta esimakua. Meidän tapauksessa lentokenttämatka muuttui jännitysnäytelmäksi jo alkumetreillä, kun taksi ei tuntiin päässyt muutamaa liikennevaloristeystä pidemmälle ja moottoripyörätaksit päristelivät puikkelehtien ohi. Aikansa ruuhkakaduilla seisoskeltuaan taksikyytimme siirtyi vihdoin moottoritielle, missä taksista katosi yllättäen tehot ja pirssi lipui hitaasti pysähdyksiin keskelle moottoritietä. Lopulta tämä oli kuitenkin onnenpotku, sillä kyyti oli siihen saakka ilmainen ja uusi kyyti lentokentälle hoitui verrattain ripeästi.

Tres fronteras

Tres fronteras on rajavyöhyke, missä kolme valtiota, Argentiina, Brasilia ja Paraguay, kohtaavat. Kullakin valtiolla on alueella omat rajakaupunkinsa, Argentiinalla Puerto Iguazú, Brasilialla Foz do Iguacu ja Paraguaylla Ciudad del Este. Näistä kaupungeista majoittauduimme Puerto Iguazúun, mikä kaikki kolme kaupunkia nähtyämme oli hyvä valinta.

Puerto Iguazússa turisti saatta törmätä vastustamattomaan tarjoukseen, missä mainostetaan ilmaista pizzaa. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, vaan pizza on lapsellisesti nimetty ilmaiseksi pizzaksi. Koijausta on kuitenkin hyvin vaikea välttää, vaikka se etukäteen olisikin tiedossa. Totuus pizza-tarjouksesta on, että ravintola tarjoaa todellisuudessa kolme pizzaa kahden hinnalla, jolloin vasta kolmannen pizzan voidaan väittää olevan ilmainen. Tähän päivään asti en ole kuitenkaan tavannut ihmistä, joka jaksaisi syödä kolmea täysikokoista ravintolapizzaa yhden aterian aikana.

Ekstaasireivaajille Puerto Iguazústa löytyy yksi yökerho, joka luultavasti alkaa täyttymään vasta klo 2:n jälkeen yöllä. Valitettavasti vain harva turisti on tajuissaan enää siihen aikaan. Toisaalta kaupungissa on useita terassibaareja ja matkamuistomyymälöitä, missä ajan saa kulumaan leppoisasti. Paras tapa aloitella iltaa varten Puerto Iguacussa on todennäköisesti istua kalsarit jalassa ilmastoidussa hostellihuoneessa ja juoda elintarvikekaupan kaipiroskaa muovimukeista.

Iguazún putoukset


Iguazún putoukset ovat kiistatta ylihinnoiteltu turistirysä, jonka häikäilemättömän rahastuksen huipentuma on luonnonsuojelualueelle perustettu luksushotelli Sheraton. Tämä epäkohta voidaan kuitenkin sivuuttaa, sillä Iguazún putoukset ovat ehdottomasti näkemisen arvoiset, eikä liika turismi ole pystynyt pilaamaan niitä. Ajoittain kameran eteen hyppivät ja kulkureittejä tukkivat turistit kuitenkin vituttavat. Tässä asiassa helpottaa kuitenkin röyhkeys ja välinpitämättömyys muita kohtaan.


Iguazún putouksilla samoja putousten päälle tehtyjä siltoja käyttivät myös alueen villieläimet, jotka etsivät tilaisuutta pujahtaa aterialle turistin eväsreppuun.

Ciudad del Este & Itaipun pato


Paraguayn ja Brasilian rajalla sijaitseva Ciudad del Este on jälleen yksi Etelä-Amerikan pahamaineisista rajakaupungeista. Meille kaupunkia mainostettiin paikkana mistä voisi ostaa erittäin halvalla mitä tahansa. Hyvä paikka ostaa siis kaikki tuliaiset ja vähän muutakin. Heti kun bussi oli ylittänyt Brasiliasta Paraguayhin vievän sillan alkoivat ihmiset teiden varsilla koputella bussin ikkunoita ja myymään roinaansa. Yrityksestä huolimatta kauppa ei käynyt kovinkaan hyvin, sillä bussillinen turisteja osti Ciudad del Estestä yhteensä yhden pullon vettä. Myyjien tyrkyttämiä tuotteita olivat esimerkiksi piraatti-cd:t, telkkarit, nyrkkiraudat, kortsut ja yleisesti ottaen kaikki materiaalinen rihkama. Myytävät tuotteet ja myyntitapa ohikulkevia autoilijoita ahdistellen tekivät paikallisen kauppiaan työstä nöyryyttävää. Rikollisuus rehotti ja ilmapiiri oli erittäin otollinen turistin totaaliselle koijaukselle. Turistibussimme kuljettaja kierrätti meitä hätäisesti eräällä kauppakujalla, missä myytävät tuotteet olivat tiukasti muoveihin pakattuina lukkojen takana ja hintoja ei ollut nähtävillä. Kukaan ei ostanut mitään edes esimerkiksi muille. Ciudad del Este oli siis varsinainen ostosparatiisi.


Paraguayn ja Brasilian energiantuotannon jalokivi oli Itaipun pato. Tämä fantastinen betonirakennelma turbiineineen tuottaa kummallekin valtiolle sähköä useiden ydinreaktorien verran. Pato on selvästi ylpeyden aihe paikallisille, sillä kylillä promottiin kyseistä rakennelmaa 10:n maailman merkittävimmän ihmisen luoman ihmeen joukkoon.


Padon turistikeskuksessa turisteja aivopestiin uuvuttavalla propagandavideolla, missä kehuttiin lähinnä padon tulvajärven alle jääneiden eläinten pelastusoperaatiota. Ohjattu turistikierros oli vahvasti kontrolloitu, eikä omatoimiselle seikkailulle energialaitoksessa ollut mahdollisuuksia.


Brasilian rajaviranomaiset säikäyttivät sekoilullaan, kun heidän järjestelmänsä mukaan en ensimmäisen Brasilian vierailuni jälkeen ollut poistunut maasta ollenkaan ja nyt olin tulossa maahan Argentiinan puolelta. Sakkosanktiouhkailujen jälkeen tilanne raukesi, kun rajaviranomaiset löysivät passistani vedellä liuottuneen leiman Corumban raja-asemalta. Syy sekoiluun löytyi Corumban raja-asemalta, missä tietoliikenneyhteyksien puuttuessa poistumistani maasta ei yksinkertaisesti voitu syöttää järjestelmään.


Brasilian sisäinen lento Rio de Janeiroon tapahtui jo tutuksi tulleella Gol-halpalentoyhtiöllä. Yhtiön turvaohjeiden mukaan veteen tapahtuvan pakkolaskun yhteydessä ei suinkaan tarvitse pukea päälleen pelastusliivejä. Kunhan vain muistaa ottaa istuintyynynsä mukaan, niin homma toimii kätevästi.

Jujuy & Salta

Linja-autoliikennettä voinee Etelä-Amerikassa verrata Keski-Euroopan raideliikenteeseen, sillä raideyhteyksien puuttuessa ihmiset kulkevat pääsääntöisesti linja-autoilla. Yhtiöitä on kymmeniä ja taso vaihtelee jonkun verran. Argentiinassa taso on yleisesti ottaen parempi, kuin esim. Brasiliassa, mutta joukkoon mahtuu myös mustia lampaita. Eräällä laajasti liikennöivällä yhtiöllä matkustajille näytettiin matkan aikana käsikameralla kuvattu Star Trek-piraattielokuva. Joillain yhtiöillä taas ilmastointi oli sietämättömän kylmällä ja otsaan tippui ilmastointilaitteen kondensiovettä tai tärinässä katosta repeileviä loisteputkivalaisimia. Toisaalta ejecutivo-luokassa penkit taittuivat makuuasentoon ja pieni kelmuun pakattu dieettilautanenkin oli onneksi vain alkupala, joten varsinkin Argentiinan linja-autoliikenne saa kokonaisuudessaan hyvät arvostelut.

Jujuy

San Salvador de Jujuy on ensimmäinen varsinainen kaupunki Andeilta Argentiinan puolelle laskeuduttaessa. Atacaman autiomaan kuivuuden jälkeen Jujuyn provinssi on virkistävä tuulahdus subtrooppista ilmastoa ja vihreätä metsämaisemaa. Vehreydestä on hyvä nauttia Jardin Botanico -puistossa, joka kohoaa kaupungin laitamilta korkealle kukkulalle. Puistossa pääsee nauttimaan erilaisten hyönteisten seurasta ja alas laaksoon avautuvasta maisemasta.

Argentiinassa on paljon kulinaristisia nautintoja sulateltavaksi, mutta kenties eniten makuhermoja kutkuttelee kenraalihodari Super Pancho. Se vetoaa kuluttajaan ensisijaisesti kustannustehokkuudellaan. Parilla pesolla Super Panchon saa lähes jokaisesta katukioskista ja se täyttää varmasti päivän roskaruokakiintiön. Omalla kohdallamme ryöstöhinnoitellun Chilen vierailun aikana ruokahalua oli suorastaan säästelty Argentiinan puolelle, missä ensimmäinen varsinainen suunnitelma oli löytää leuan sijoiltaan loksauttava Super Pancho.

"You should definately go and see the MAAM in Salta"

Matkallamme kuulimme monilta eri ihmisiltä, lähinnä saltalaisilta, että paras nähtävyys Saltassa on ehdottomasti MAAM-museo. Museokäynti kuulosti laimealta raftingiin tai benji-hyppyyn verrattuna, mutta päätimme kuitenkin kokeilla kehuttua MAAMmia. Museossa pääsi siis näkemään satoja vuosia sitten jäätyneitä muumioita ja lukea seinältä tarinan muumioihin liittyen. Museokokemus oli opiskelija-alennuksellakin karkeasti ylihinnoiteltu. Täytynee kuitenkin sanoa, että Etelä-Amerikan intiaaneista kiinnostunut lukija on varmasti haltioissaan jumalille uhrattujen lasten muumioista, jotka kryokaapeissaan avaavat ovet inkojen maailmaan.


Saltassa tapasimme paikallisen Adrianin, joka esitteli meille kaupunkinsa parhaat palat. Myöhemmin yöllä tapasimme myös Adrianin ystävät, jotka olivat viettämässä nörttien läksypiiriä eräässä yksityisasunnossa keskustan tuntumassa. Lipitimme muutamat lasit laihaa tiivistemehua, jonka jälkeen talon isäntä esitteli meille verrattain hulppean kerrostaloasuntonsa. Kattoterassin, monien makuuhuoneiden ja antiikkihuonekalujen perusteella asunnon omistaja edusti varakkaampaa yhteiskuntaluokkaa. Talon isäntä itse kuitenkin piti tiukasti kiinni argentiinalaisen alemman keskiluokan elintasosta ja nukkui talon vaatekomerossa.


Super Panchon lisäksi toinen kokeilemisen arvoinen ateria on argentiinalainen pihvi. Oma pihvikokemuksemme oli kaiketi paikallista huumoria, sillä jokaiselle tuotiin eteen niin härski pihvi, että sillä olisi ruokkinut meidät koko matkan ajaksi. Pihviähky oli tosiasia, eikä punaviinistä kyytipoikana ollut juuri apua. Ähky tai ei, niin pihviaterian jälkeen oli laulun ja tanssin aika Saltan kapakoissa. Muutaman fernettikolan, Quilmesin ja sangriakannun jälkeen pihviä sulattelevat suomalaiset conquistadorit alkoivat kuitenkin sammahtamaan kapakan pöytään ja oli aika päätellä ilta siltä erää.



Maastopyöräreissu Saltaa ympäröivillä kukkuloilla oli rentouttava kokemus. Tapasimme metsään eksyneen saksalaismiehen, jolla oli henkilökohtainen missio polkea maastopyörällä pitkin maapalloa. Mies kertoi mm. kivuliaasta kokemuksesta Chilessä, missä hän oli syöksynyt kaktusta päin tuhoisin seurauksin. Koteloituneita piikkejä oli tongittu takapuolesta vielä kotona Saksassakin. Mies oli kokenut kovia myös vapaana liikkuvien koirien kanssa. Koirat nimittäin juoksevat pyörän rinnalla raateluilme turvassaan ja yrittävät puhkoa pyörän kumit hampaillaan. Omalla kohdalla rengasrikko toteutui kuitenkin toisesta syystä, kun erään maatilan hevoset rymistelivät pyöriemme yli.


Saltan jälkeen ostimme linja-autoliput Puerto Iguazúun Argentiinan toiselle laidalle. Matka kesti noin vuorokauden ja kulki kuuleman mukaan Argentiinan vaarallisinta tietä pitkin. Tie on vaarallinen siksi, että se on liian suora liian pitkän matkan. Satoja kilometrejä kestävän suoran aikana kuskeista tulee vauhtisokeita ja kapealla tiellä kahtasataa hurjastelevat kuskit mälläävät vastaantulijaa päin lopullisin seurauksin. Maantie on itseasiassa erikoinen ilmestys, sillä lähes mistä tahansa kartasta katsottuna tien olettaisi olevan moottoritien kokoluokkaa, koska yhdistäähän se 39 miljoonan asukkaan (Wikipedia, 2010) Argentiinan itä- ja länsiosan toisiinsa. Tie on kuitenkin hädin tuskin kaksikaistainen, eikä siinä ole paikoin edes keskiviivaa.

San Perro de Atacama

San Pedro de Atacama on "keidas" keskellä aavikkoa. Bolivian Andeilta laskeuduttuamme olimme tehneet pitkälti kaikki mahdolliset virheet, mitä tilanteessa oli mahdollista tehdä. Olimme pukeutuneet pitkiin kalsareihin +40 asteen helteessä, kannoimme mukanamme 10 litran vesitonkkaa ja luotimme opastuksessa paikallisen virastotalon asiakaspalvelijaan. Aikamme aavikon kangastuksia seuraten, nestehukan ja auringonpistoksen uuvuttamina löysimme hostellille. Ironiaa oli kerrakseen, sillä hostelli oli täynnä ja henkilökunta oli tiedottanut meitä sähköpostilla, että he olisivat järjestäneet meille autokyydin keskustasta toiseen hostelliin. Sanomattakin on selvää, että tuo autokyyti jäi saamatta.


Epäonnisen alun jälkeen ei lohtua ollut näköpiirissä, kun huomasimme majoittautuneemme kaupunginosaan, missä ei myyty lainkaan olutta, ja tulisimme olemaan jumissa tässä kaupungissa kaksi vuorokautta. Tiedustelimme muutamasta matkatoimistosta vaihtoehtoja, mitä kaupungissa voisi tehdä. Tekemistä oli tarjolla kiitettävästi hiekkadyynilautailusta romanttiseen kuulaaksoreissuun. Valitsimme jotain siltä väliltä, kun suolaan ihastuneina varasimme kelluntareissun keskellä erämaata sijaitsevassa suolapitoisessa järvessä.


Illalla olimme itsellemme oluet velkaa. Yritimme aamuyöllä vielä tyynnyttää nälkämme maittavalla aterialla, mutta kaikkea emme sentään voineet saada. Ravintolassa tarjoiltu ylihinnoiteltu mikropitsa sai selkäkarvat pystyyn ja vihan leimahtamaan paikallisia yrittäjiä kohtaan. Sinä iltana ei tippiä herunut. Kaupungissa oli poikkeuksellisen suuri määrä kulkukoiria. Ne olivat muodostaneet susilaumojen tapaisia jengejä, jotka saattavat vaikuttaa uhkaavilta humalaisia turisteja kohtaan. Hostellille hoiputtuamme olikin aika testata hostellin palju. Seuraavana yönä kaupungin kaduilla etsimme suomalaisen Reijon baaria. Ensiksi vaikutti siltä, ettei kukaan tunne Reijoa. Alkoholin aiheuttama periksiantamattomuus ja sinnikkyys kuitenkin kannatti ja löysimme tarjoilijan, joka tavaili Reijo-nimeä suussaan siihen malliin, että kaveri tunsi Reijon. Suomalaisten iloinen kohtaaminen jäi kokematta, sillä Reijo oli joutunut sulkemaan baarinsa.

Matkatoimiston kautta organisoitu uintiretki suolajärvelle oli letkeähenkinen ja juuri oikeatempoinen suoritettavaksi vaikka krapulassa. Kelluttavan suolajärven jälkeen retkikunta siirrettiin autiomaan keskellä sijaitsevan lammen luo. Tilanne oli hetken aikaa seisahtuhut, kunnes eräs reipas kanadalainen reppureissaaja testasi lammen uintikelpoisuuden hyppäämällä sinne pää edellä.


Matkalla tapaamistamme henkilöistä kenties suurimman vaikutuksen teki legendaarinen Zorro. Harva aikuinen mies jaksaa fanittaa lapsuutensa sankareita siinä mittakaavassa, että on valmis pukeutumaan mustaan viittaan ja huitoa miekalla turistilauman edessä keskellä erämaata. Sohimisen lomassa Zorro osoitti tahdikkuutta muistamalla Chilen maanjäristyksen uhreja minuutin hiljaisuudella. Atacaman Zorro teki tietty suuren vaikutuksen myös seurueen naisiin ja illalla Zorro yllätettiin verekseltään tanssittamassa San Pedro de Atacaman naisia.

Bolivia

Rajamuodollisuuksien jälkeen siirryimme taksilla Bolivian puolelle. Rajan toisella puolella odotti anarkian valtaama rajakaupunki Puerto Quijarro, jonka rakentamisessa ja ylläpidossa julkishallinnon rahat näyttivät loppuneen surullisesti kesken. Rautatieaseman seinillä oli korneja julisteita, missä kaupunki oli kuvattu turisteille tietynlaisena lomaparatiisina luksushotelleineen, uima-altaineen ja golf-kenttineen. Päällystämättömällä rikkaruohojen reunustamalla pääkadulla seistessä totuus kaupungin tilasta näyttäytyi kuitenkin aivan toisenlaisena. Rahanvaihto tapahtui tietyssä paikassa kadulla, missä paikalliset tädit vyölaukkuineen ostivat turisteilta eurot ja dollarit pois ryöstökurssilla. Vaihdossa sai bolivianoja, joiden hauraat setelit murenivat normaalissa vaihdannassa lähes olemattomiin. Elintarvikkeita myytiin kadun varsilla kojuissa, joiden valikoimassa oli yleensä kaksi tuoteryhmää, vehnäpullat ja suolakeksit. Tuontituotteita edustivat kalliit pringles-sipsit. Ei siis ollut epäselvää, mitä tulisi ostaa evääksi vuorokauden mittaiselle junamatkalle. Monille reppumatkalaisille iski Puerto Quijarron kaduilla luontainen selviytymisvietti, jonka mukaan pitkälle junamatkalle tulisi ostaa mm. paljon vettä, syötävää ja vessapaperia. Markin selviytymisvietti oli toista maata ja hän osti litran viskiä. Selviytyminen kulminoitui usein vessapaperin tärkeyteen, sillä Boliviassa ja käytännössä koko Etelä-Amerikan eteläkartiossa on käytössä vessamaksut, joiden lisäksi matkaripulin kourissa kamppailevia turisteja nöyryytetään erikseen myytävällä vessapaperilla.

Death Train


Death Train nimi juontuu historiassa aikaan jolloin junalla kuljetettiin keltakuumeeseen kuolleita ihmisiä. Samoja kiskoja pitkin kulkee nykyään kuitenkin paljon matkakuumeisia turisteja. Kyyti on erittäin pomppuista ja epätasaista niin sivuttais- kuin pystysuunnassakin, mikä selittää osittain sen, että vauhti on reitin varrella keskimäärin 40 km/h. Junan pysähtyessä maalaiskaupunkeihin ja -kyliin taitavasti koulutettu armeija lapsia rynnisti junan käytävälle myymään katukokkien muhennoksia. Junan saapuminen oli monissa kylissä päivän kohokohta, mitä varten radan varrelle raahautui koko suku säkkeineen, kärryineen ja kotieläimineen.


Henkilökohtaisesti Death Train -kokemuksessa ei ollut valittamista, ja kuten niin montaa muutakin asiaa reissullamme, oli tätäkin kuumotettu matkaoppaissa kohtuuttomasti. Tyhmäily junassa ei kuitenkaan kannata ja seuraavaksi kolme esimerkkiä miksei. Ensimmäiseksi, ylipitkät röökitauot ja nollailut junan ollessa pysähdyksissä johtavat helposti siihen, että juna lähtee ilman sinua. Kukaan ei ilmoita sinulle junan liikkeellelähdöstä ja pysähdyksen kestoa on mahdoton arvioida. Toiseksi, kortinpeluu junan käytävällä tai paidan ottaminen pois hiostavan ilman takia on virhe, sillä konduktööri suhtautuu erittäin penseästi kaikkeen, mikä tekisi junamatkasta miellyttävämmän. Kolmanneksi, pään roikottaminen junan ikkunasta voi johtaa ikävään silmätulehdukseen, kun viidakon ötökät syöksyvät verkkokalvoihisi. Lisätietoa edellä mainituista esimerkeistä antaa samassa vaunussa matkustanut israelilaismies.


Santa Cruzin rautatieasema oli jokseenkin kaoottinen paikka ja parhaalta tuntuva vaihtoehto oli kävellä välittömästi pois asemalta. Tällä kertaa meillä oli poikkeuksellisesti suunta selvillä, sillä majapaikkamme sijaitsi suhteellisen lähellä asemaa. Jalankulkijoiden tulee S.C.:ssa valita oikea puoli ajotiestä ajoissa, sillä liikennevalottomien moottoritieristeysten ylittäminen jälkeenpäin on hankalaa. Oikea ajoitus ja mahdollisesti heittäytyminen ovat tarpeen, sillä autovirta ei lopu koskaan. Jodanga-hostellissa paikallisten lievästi nyrpeä suhtautuminen turisteihin oli kitketty henkilökunnasta pois ja länkkärit saivat hölmöillä vapaasti ja nauttia vieraanvaraisuudesta.

Santa Cruz on Bolivian suurin kaupunki (v. 2009 n. 1,6 miljoonaa asukasta), mutta sen tutustumiseen riittää helposti yksi päivä. Päivällä kaupungin keskustassa on hiljaista markkinakortteleita lukuun ottamatta. Keskustassa on kalliita merkkiliikkeitä, missä esimerkiksi vaatteiden hinnat ovat dollareissa samat kuin muualla maassa bolivianoissa. Illanviettomme Santa Cruzin kaupungissa ei sujunut aivan suunnitelmien mukaan. Illan tullen hyvien hetkien jälkeen vastoinkäymiset alkoivat kasaantua. Istuimme kaupungin keskusaukiolla turhaan odottamassa kontaktiamme ja menetimme sillä välin hostellimme BBQ-bileiden lihaisimmat kyljykset. Kun petettyinä palasimme takaisin hostellillemme oli viinat juotu ja lihat syöty.

"Lentokone pääsee alas yhdelläkin moottorilla" -Ilu. Tämän kiistämättömän totuuden siivittäminä jatkoyhteys Santa Cruzista Andien kupeeseen Sucreen oli helppo valinta. Valitsimme 17 tunnin bussimatkan sijasta puolen tunnin lentomatkan Bolivian armeijan lentoyhtiöllä. Syvällä Boliviassa espanjan kielen osaaminen osoittautui jokseenkin välttämättömäksi. Bolivialaisten murtama espanja sopii kuitenkin hyvin suuhun ja jopa paksua amerikkaa mongertava monolingvisti Mark sai tavailtua muutaman sanan espanjaksi.

Kokalehtiä ja klaustrofobiaa


Sucressa valmistauduimme kohtaamaan Andien korkeudet ostamalla pussikaupalla kokalehtiä. Lehdet ostettiin lähinnä omaan kulutukseen, mutta niillä oli käyttöä myös lahjonnassa. Chilen tiukkojen maahantuontisäännösten vuoksi ylijääneet lehdet jouduttiin dumppaamaan bussin ikkunasta ennen rajavartioasemaa. Lehtien asettelu ylähuuleen oli groteskia. Lisäksi naurunremakan yllättäessä lehtien kappaleita lenteli suusta tämän tästä ja puhuessa lehtiä pilkisteli hampaiden väleissä. Ensimmäiset kokalehtikokeilut olivat siis melko dorkaa toimintaa. Oikean tekniikan löytäminen vaatii harjoitusta ja konsultointia paikallisten kanssa.











Monien bolivialaisten kaupunkien tapaan myös Sucren keskusaukio oli tietyllä tapaa arvokkaan oloinen vesiaiheineen ja vilvoittavine jalopuineen. Hälyttävänä esimerkkinä yhteiskunnan köyhyydestä Sucren keskusaukiolla parveili kuitenkin paikallisia katulapsia. Yksi vaati saada euron kolikoita, toinen halusi kiillottaa lenkkitossuja ja kolmas pikku-gremlin provosoi läjäyttelemällä litsareita turisteille. Matkan aikana liikkui myös huhua, miten jotkut bolivian katulapsista saattoivat olla erään kokaiini-johdannaisen riivaamia ja käytännössä katsoen pysäyttämättömiä käydessään käsiksi matkalaisen rahakukkaroon. Mieli oli sekaisin myös muilla kuin bolivian katulapsilla, sillä vuoristotauti sumensi Markin harkintakyvyn siinä määrin, että hän hankki Potosin mutaisiin ja synkkiin kaivosluoliin perinteisen bolivialaisen alpakka-pyjaman.


Kollektiiviisen kaivoksen kierros Potosissa oli infernaalinen kokemus. Kaivos tarjoaa perspektiiviä tavallisen toimistorotan maailmankäsitykselle. Tosin keikka kaivokseen todennäköisesti lyhentää elinikää ainakin muutamalla vuodella, sillä kaivoksen ahdistavaa kivipölyä ja verestäviä arsenikkikökkäreitä yskii keuhkoista vielä viikkojen jälkeen. Kaivoksessa möyrimisen jälkeen kierroksen kruunasi pötkö dynamiittia mieheen ja kanadalaisen metsänvartijan sanoin "We got to blow some shit up!".


"It's unhealthy, but Potosi is a mining city". Kaivosoppaamme Reynaldo oli uuden sukupolven mainari, jonka energinen ja positiivinen asenne kaivosoppaanamme oli omiaan tekemään kaivosreissusta hienon kokemuksen. Löyhästi kasvoille sidottu huivi ei estänyt tukahduttavan kivipölyn pääsyä hengitysteihin ja ahdistava klaustrofobinen paniikki alkoi nakertaa psyykettä. Hengähdystauko koitti kuitenkin juuri sopivasti sysipimeässä kaivoskuilussa, missä kalliota nakutti vanhan koulukunnan kaivostyöläinen, Don Martin. Hänen päivänsä kului yksin syvällä pimeässä luolassa, jossa hänen ainoana ravinnonlähteenä oli pussillinen kokalehtiä. Iltaisin hän mönkii painava kivisäkki selässään ulos kolostaan ja suorii kapakkaan hukuttamaan raskaan työn taakan mainareiden omaan pontikkaan. Don Martinilla on olemassa kuitenkin yksi työsuhde-etu, nimittäin ennenaikainen poistuminen vihreämmille laitumille tästä kaivosmiesten kiirastulesta. Tällainen tarina meille välittyi, vaikka täytyy todeta, että asioiden todellinen laita voi olla toinen. On myös hyvin mahdollista, että Don Martin oli kaivoksessa näytösluonteisesti kaivoskierroksen järjestäjän toimesta.


Kaivosreissun iltana kävimme laamapihveillä ja vaihdoimme matkatarinat muutaman flaamin kanssa. Flaamit olivat tulossa sieltä, mihin me olimme matkalla, joten heiltä sai esimakua siitä, mitä tuleman piti. Flaamit olivat kuitenkin puheiden perusteella olleet valitettavan epäonnisia. Ensimmäinen kertoi, että maanjäristys Saltassa, Argentiinassa, oli katkonut teitä heidän reitillään ja lopulta matka oli päättynyt rengasrikkoon. Toinen kertoi korkeuden aiheuttamasta päänsärystä, joka oli kestänyt jo viikon. Kolmas oli huolissaan epäterveellisestä ruokavaliosta viitaten siihen, miten vehnäpullien syöminen oli aiheuttanut bolivialaisille naisille poikkeuksellisen leveät mittasuhteet. Emme kuitenkaan järkyttyneet näistä puheista, sillä vastaavanlaisille epäonnistumisille ei yksinkertaisesti olisi meidän matkalla aikaa.

Salar de Uyuni


Uyuni oli kenties pahin perseenreikä koko matkalla. Uyuniin päästyämme kaikki olivat luonnollisesti suihkun, sekä kameran akun lataamisen, tarpeessa. Juokseva vesi oli kaupungista poikki ja verkkovirtalähteitä oli hyvin harvassa. Puhelimen akkua ei tarvinnut ladata, sillä kenttää ei ollut. Uyuni sijaitsi keskellä autiomaata, missä kuiva hiekkapölyä kuljettava tuuli vihmoi kaupungin katuja. Kaupungissa oli satoja kaltaisiamme reppureissaajia, mikä oli nostanut hintoja roimasti ylöspäin. Elintarvikekojut eivät täälläkään olleet runsaudella pilattu, sillä valikoimassa oli lähinnä sipsejä.

Suolainen jeeppireissu oli syy, minkä takia Uyunissa oli niin paljon matkailijoita. Jeeppireissu erämaan halki vei meidät 12 000 km²:n laajuiselle suolajärvelle. Kaikista kymmenistä jeeppireissun järjestäjistä valitsimme sellaisen, missä oli surkein ja vanhin jeeppi. Valintaa oli perusteltu sillä, että suolajärvelle mentäessä uudempien jeeppien elektroniikka pettäisi vedenpinnan ollessa korkealla. Suojajärvellä oli kuitenkin vettä korkeintaan 5 cm ja uudemmat jeepit huristelivat ohi kovaa vauhtia. Voimme kuitenkin uskotella itsellemme, että tunnelma ja kokemuksen autenttisuus oli meidän jeepissä muita parempi. Ainakin tärinä, meteli ja pelko sakkaavasta moottorista oli reissulla alituisesti läsnä. Suolajärvellä paistoi päivällä aurinko niin kirkkaasti heijastuen valkoiselta pinnalta, että aurinkolaseja oli pakko pitää päässä. Iltaisin ja öisin jeepit kokoontuivat erämaalla sijaitseviin majataloihin, refugioihin, joissa trävellerit vaihtoivat kuumottavia kokemuksiaan. Eräs israelilaismies kertoi seurueensa jeepin rysähtäneen ojan pohjalle ja melkein kääntyneen katolleen. Kanadalainen erämies Mark nokitti ja kertoi painineensa krokotiilin kanssa Brasilian viidakossa.

Jeeppireissu alkoi Uyunin laidalta junien hautausmaalta, missä vanhoja vetureita ja vaunuja oli ruostumassa kymmenittäin. Muualla tämä saattaisi olla kaatopaikka, mutta Uyunissa tämä oli merkittävä matkailukohde. Junien hautausmaan vieressä oli vielä tavallisen sekajätteen hautausmaa, jonka tuuli levittänyt pitkin autiomaata. Junien hautausmaa ei suinkaan ole leikkipaikka, vaikka sadat turistit haluavatkin leikkiä veturinkuljettajaa. Ruostuva romumetalli on erittäin terävää ja suolistaa helposti junien katoilla huolettomasti loikkivan trävellerin.

Jeeppireissu vei meidät korkealle lähes 5000 metriin ja halki taianomaisten kuumaisemien. Reitin varrelle osui muun muassa eri värisiä mineraalijärviä, kuumia lähteitä, geysireitä, tulivuoria ja silmän kantamattomiin koskematonta erämaata. Olosuhteet ovat kuitenkin ankarat, sillä ilma on kuivaa, otsonikerros ohut ja yöllä on kylmä. Lisäksi vuoristotaudin oireet olivat selvästi havaittavissa, päänsärkyä, kevytpäisyyttä ja painetta silmissä. Meillä oli kuitenkin riittävästi verisuonia laajentavia pillereitä ja posket täynnä kokalehtiä lievittämään vuoristotaudin oireita.