Bolivia

Rajamuodollisuuksien jälkeen siirryimme taksilla Bolivian puolelle. Rajan toisella puolella odotti anarkian valtaama rajakaupunki Puerto Quijarro, jonka rakentamisessa ja ylläpidossa julkishallinnon rahat näyttivät loppuneen surullisesti kesken. Rautatieaseman seinillä oli korneja julisteita, missä kaupunki oli kuvattu turisteille tietynlaisena lomaparatiisina luksushotelleineen, uima-altaineen ja golf-kenttineen. Päällystämättömällä rikkaruohojen reunustamalla pääkadulla seistessä totuus kaupungin tilasta näyttäytyi kuitenkin aivan toisenlaisena. Rahanvaihto tapahtui tietyssä paikassa kadulla, missä paikalliset tädit vyölaukkuineen ostivat turisteilta eurot ja dollarit pois ryöstökurssilla. Vaihdossa sai bolivianoja, joiden hauraat setelit murenivat normaalissa vaihdannassa lähes olemattomiin. Elintarvikkeita myytiin kadun varsilla kojuissa, joiden valikoimassa oli yleensä kaksi tuoteryhmää, vehnäpullat ja suolakeksit. Tuontituotteita edustivat kalliit pringles-sipsit. Ei siis ollut epäselvää, mitä tulisi ostaa evääksi vuorokauden mittaiselle junamatkalle. Monille reppumatkalaisille iski Puerto Quijarron kaduilla luontainen selviytymisvietti, jonka mukaan pitkälle junamatkalle tulisi ostaa mm. paljon vettä, syötävää ja vessapaperia. Markin selviytymisvietti oli toista maata ja hän osti litran viskiä. Selviytyminen kulminoitui usein vessapaperin tärkeyteen, sillä Boliviassa ja käytännössä koko Etelä-Amerikan eteläkartiossa on käytössä vessamaksut, joiden lisäksi matkaripulin kourissa kamppailevia turisteja nöyryytetään erikseen myytävällä vessapaperilla.

Death Train


Death Train nimi juontuu historiassa aikaan jolloin junalla kuljetettiin keltakuumeeseen kuolleita ihmisiä. Samoja kiskoja pitkin kulkee nykyään kuitenkin paljon matkakuumeisia turisteja. Kyyti on erittäin pomppuista ja epätasaista niin sivuttais- kuin pystysuunnassakin, mikä selittää osittain sen, että vauhti on reitin varrella keskimäärin 40 km/h. Junan pysähtyessä maalaiskaupunkeihin ja -kyliin taitavasti koulutettu armeija lapsia rynnisti junan käytävälle myymään katukokkien muhennoksia. Junan saapuminen oli monissa kylissä päivän kohokohta, mitä varten radan varrelle raahautui koko suku säkkeineen, kärryineen ja kotieläimineen.


Henkilökohtaisesti Death Train -kokemuksessa ei ollut valittamista, ja kuten niin montaa muutakin asiaa reissullamme, oli tätäkin kuumotettu matkaoppaissa kohtuuttomasti. Tyhmäily junassa ei kuitenkaan kannata ja seuraavaksi kolme esimerkkiä miksei. Ensimmäiseksi, ylipitkät röökitauot ja nollailut junan ollessa pysähdyksissä johtavat helposti siihen, että juna lähtee ilman sinua. Kukaan ei ilmoita sinulle junan liikkeellelähdöstä ja pysähdyksen kestoa on mahdoton arvioida. Toiseksi, kortinpeluu junan käytävällä tai paidan ottaminen pois hiostavan ilman takia on virhe, sillä konduktööri suhtautuu erittäin penseästi kaikkeen, mikä tekisi junamatkasta miellyttävämmän. Kolmanneksi, pään roikottaminen junan ikkunasta voi johtaa ikävään silmätulehdukseen, kun viidakon ötökät syöksyvät verkkokalvoihisi. Lisätietoa edellä mainituista esimerkeistä antaa samassa vaunussa matkustanut israelilaismies.


Santa Cruzin rautatieasema oli jokseenkin kaoottinen paikka ja parhaalta tuntuva vaihtoehto oli kävellä välittömästi pois asemalta. Tällä kertaa meillä oli poikkeuksellisesti suunta selvillä, sillä majapaikkamme sijaitsi suhteellisen lähellä asemaa. Jalankulkijoiden tulee S.C.:ssa valita oikea puoli ajotiestä ajoissa, sillä liikennevalottomien moottoritieristeysten ylittäminen jälkeenpäin on hankalaa. Oikea ajoitus ja mahdollisesti heittäytyminen ovat tarpeen, sillä autovirta ei lopu koskaan. Jodanga-hostellissa paikallisten lievästi nyrpeä suhtautuminen turisteihin oli kitketty henkilökunnasta pois ja länkkärit saivat hölmöillä vapaasti ja nauttia vieraanvaraisuudesta.

Santa Cruz on Bolivian suurin kaupunki (v. 2009 n. 1,6 miljoonaa asukasta), mutta sen tutustumiseen riittää helposti yksi päivä. Päivällä kaupungin keskustassa on hiljaista markkinakortteleita lukuun ottamatta. Keskustassa on kalliita merkkiliikkeitä, missä esimerkiksi vaatteiden hinnat ovat dollareissa samat kuin muualla maassa bolivianoissa. Illanviettomme Santa Cruzin kaupungissa ei sujunut aivan suunnitelmien mukaan. Illan tullen hyvien hetkien jälkeen vastoinkäymiset alkoivat kasaantua. Istuimme kaupungin keskusaukiolla turhaan odottamassa kontaktiamme ja menetimme sillä välin hostellimme BBQ-bileiden lihaisimmat kyljykset. Kun petettyinä palasimme takaisin hostellillemme oli viinat juotu ja lihat syöty.

"Lentokone pääsee alas yhdelläkin moottorilla" -Ilu. Tämän kiistämättömän totuuden siivittäminä jatkoyhteys Santa Cruzista Andien kupeeseen Sucreen oli helppo valinta. Valitsimme 17 tunnin bussimatkan sijasta puolen tunnin lentomatkan Bolivian armeijan lentoyhtiöllä. Syvällä Boliviassa espanjan kielen osaaminen osoittautui jokseenkin välttämättömäksi. Bolivialaisten murtama espanja sopii kuitenkin hyvin suuhun ja jopa paksua amerikkaa mongertava monolingvisti Mark sai tavailtua muutaman sanan espanjaksi.

Kokalehtiä ja klaustrofobiaa


Sucressa valmistauduimme kohtaamaan Andien korkeudet ostamalla pussikaupalla kokalehtiä. Lehdet ostettiin lähinnä omaan kulutukseen, mutta niillä oli käyttöä myös lahjonnassa. Chilen tiukkojen maahantuontisäännösten vuoksi ylijääneet lehdet jouduttiin dumppaamaan bussin ikkunasta ennen rajavartioasemaa. Lehtien asettelu ylähuuleen oli groteskia. Lisäksi naurunremakan yllättäessä lehtien kappaleita lenteli suusta tämän tästä ja puhuessa lehtiä pilkisteli hampaiden väleissä. Ensimmäiset kokalehtikokeilut olivat siis melko dorkaa toimintaa. Oikean tekniikan löytäminen vaatii harjoitusta ja konsultointia paikallisten kanssa.











Monien bolivialaisten kaupunkien tapaan myös Sucren keskusaukio oli tietyllä tapaa arvokkaan oloinen vesiaiheineen ja vilvoittavine jalopuineen. Hälyttävänä esimerkkinä yhteiskunnan köyhyydestä Sucren keskusaukiolla parveili kuitenkin paikallisia katulapsia. Yksi vaati saada euron kolikoita, toinen halusi kiillottaa lenkkitossuja ja kolmas pikku-gremlin provosoi läjäyttelemällä litsareita turisteille. Matkan aikana liikkui myös huhua, miten jotkut bolivian katulapsista saattoivat olla erään kokaiini-johdannaisen riivaamia ja käytännössä katsoen pysäyttämättömiä käydessään käsiksi matkalaisen rahakukkaroon. Mieli oli sekaisin myös muilla kuin bolivian katulapsilla, sillä vuoristotauti sumensi Markin harkintakyvyn siinä määrin, että hän hankki Potosin mutaisiin ja synkkiin kaivosluoliin perinteisen bolivialaisen alpakka-pyjaman.


Kollektiiviisen kaivoksen kierros Potosissa oli infernaalinen kokemus. Kaivos tarjoaa perspektiiviä tavallisen toimistorotan maailmankäsitykselle. Tosin keikka kaivokseen todennäköisesti lyhentää elinikää ainakin muutamalla vuodella, sillä kaivoksen ahdistavaa kivipölyä ja verestäviä arsenikkikökkäreitä yskii keuhkoista vielä viikkojen jälkeen. Kaivoksessa möyrimisen jälkeen kierroksen kruunasi pötkö dynamiittia mieheen ja kanadalaisen metsänvartijan sanoin "We got to blow some shit up!".


"It's unhealthy, but Potosi is a mining city". Kaivosoppaamme Reynaldo oli uuden sukupolven mainari, jonka energinen ja positiivinen asenne kaivosoppaanamme oli omiaan tekemään kaivosreissusta hienon kokemuksen. Löyhästi kasvoille sidottu huivi ei estänyt tukahduttavan kivipölyn pääsyä hengitysteihin ja ahdistava klaustrofobinen paniikki alkoi nakertaa psyykettä. Hengähdystauko koitti kuitenkin juuri sopivasti sysipimeässä kaivoskuilussa, missä kalliota nakutti vanhan koulukunnan kaivostyöläinen, Don Martin. Hänen päivänsä kului yksin syvällä pimeässä luolassa, jossa hänen ainoana ravinnonlähteenä oli pussillinen kokalehtiä. Iltaisin hän mönkii painava kivisäkki selässään ulos kolostaan ja suorii kapakkaan hukuttamaan raskaan työn taakan mainareiden omaan pontikkaan. Don Martinilla on olemassa kuitenkin yksi työsuhde-etu, nimittäin ennenaikainen poistuminen vihreämmille laitumille tästä kaivosmiesten kiirastulesta. Tällainen tarina meille välittyi, vaikka täytyy todeta, että asioiden todellinen laita voi olla toinen. On myös hyvin mahdollista, että Don Martin oli kaivoksessa näytösluonteisesti kaivoskierroksen järjestäjän toimesta.


Kaivosreissun iltana kävimme laamapihveillä ja vaihdoimme matkatarinat muutaman flaamin kanssa. Flaamit olivat tulossa sieltä, mihin me olimme matkalla, joten heiltä sai esimakua siitä, mitä tuleman piti. Flaamit olivat kuitenkin puheiden perusteella olleet valitettavan epäonnisia. Ensimmäinen kertoi, että maanjäristys Saltassa, Argentiinassa, oli katkonut teitä heidän reitillään ja lopulta matka oli päättynyt rengasrikkoon. Toinen kertoi korkeuden aiheuttamasta päänsärystä, joka oli kestänyt jo viikon. Kolmas oli huolissaan epäterveellisestä ruokavaliosta viitaten siihen, miten vehnäpullien syöminen oli aiheuttanut bolivialaisille naisille poikkeuksellisen leveät mittasuhteet. Emme kuitenkaan järkyttyneet näistä puheista, sillä vastaavanlaisille epäonnistumisille ei yksinkertaisesti olisi meidän matkalla aikaa.

Salar de Uyuni


Uyuni oli kenties pahin perseenreikä koko matkalla. Uyuniin päästyämme kaikki olivat luonnollisesti suihkun, sekä kameran akun lataamisen, tarpeessa. Juokseva vesi oli kaupungista poikki ja verkkovirtalähteitä oli hyvin harvassa. Puhelimen akkua ei tarvinnut ladata, sillä kenttää ei ollut. Uyuni sijaitsi keskellä autiomaata, missä kuiva hiekkapölyä kuljettava tuuli vihmoi kaupungin katuja. Kaupungissa oli satoja kaltaisiamme reppureissaajia, mikä oli nostanut hintoja roimasti ylöspäin. Elintarvikekojut eivät täälläkään olleet runsaudella pilattu, sillä valikoimassa oli lähinnä sipsejä.

Suolainen jeeppireissu oli syy, minkä takia Uyunissa oli niin paljon matkailijoita. Jeeppireissu erämaan halki vei meidät 12 000 km²:n laajuiselle suolajärvelle. Kaikista kymmenistä jeeppireissun järjestäjistä valitsimme sellaisen, missä oli surkein ja vanhin jeeppi. Valintaa oli perusteltu sillä, että suolajärvelle mentäessä uudempien jeeppien elektroniikka pettäisi vedenpinnan ollessa korkealla. Suojajärvellä oli kuitenkin vettä korkeintaan 5 cm ja uudemmat jeepit huristelivat ohi kovaa vauhtia. Voimme kuitenkin uskotella itsellemme, että tunnelma ja kokemuksen autenttisuus oli meidän jeepissä muita parempi. Ainakin tärinä, meteli ja pelko sakkaavasta moottorista oli reissulla alituisesti läsnä. Suolajärvellä paistoi päivällä aurinko niin kirkkaasti heijastuen valkoiselta pinnalta, että aurinkolaseja oli pakko pitää päässä. Iltaisin ja öisin jeepit kokoontuivat erämaalla sijaitseviin majataloihin, refugioihin, joissa trävellerit vaihtoivat kuumottavia kokemuksiaan. Eräs israelilaismies kertoi seurueensa jeepin rysähtäneen ojan pohjalle ja melkein kääntyneen katolleen. Kanadalainen erämies Mark nokitti ja kertoi painineensa krokotiilin kanssa Brasilian viidakossa.

Jeeppireissu alkoi Uyunin laidalta junien hautausmaalta, missä vanhoja vetureita ja vaunuja oli ruostumassa kymmenittäin. Muualla tämä saattaisi olla kaatopaikka, mutta Uyunissa tämä oli merkittävä matkailukohde. Junien hautausmaan vieressä oli vielä tavallisen sekajätteen hautausmaa, jonka tuuli levittänyt pitkin autiomaata. Junien hautausmaa ei suinkaan ole leikkipaikka, vaikka sadat turistit haluavatkin leikkiä veturinkuljettajaa. Ruostuva romumetalli on erittäin terävää ja suolistaa helposti junien katoilla huolettomasti loikkivan trävellerin.

Jeeppireissu vei meidät korkealle lähes 5000 metriin ja halki taianomaisten kuumaisemien. Reitin varrelle osui muun muassa eri värisiä mineraalijärviä, kuumia lähteitä, geysireitä, tulivuoria ja silmän kantamattomiin koskematonta erämaata. Olosuhteet ovat kuitenkin ankarat, sillä ilma on kuivaa, otsonikerros ohut ja yöllä on kylmä. Lisäksi vuoristotaudin oireet olivat selvästi havaittavissa, päänsärkyä, kevytpäisyyttä ja painetta silmissä. Meillä oli kuitenkin riittävästi verisuonia laajentavia pillereitä ja posket täynnä kokalehtiä lievittämään vuoristotaudin oireita.