San Perro de Atacama

San Pedro de Atacama on "keidas" keskellä aavikkoa. Bolivian Andeilta laskeuduttuamme olimme tehneet pitkälti kaikki mahdolliset virheet, mitä tilanteessa oli mahdollista tehdä. Olimme pukeutuneet pitkiin kalsareihin +40 asteen helteessä, kannoimme mukanamme 10 litran vesitonkkaa ja luotimme opastuksessa paikallisen virastotalon asiakaspalvelijaan. Aikamme aavikon kangastuksia seuraten, nestehukan ja auringonpistoksen uuvuttamina löysimme hostellille. Ironiaa oli kerrakseen, sillä hostelli oli täynnä ja henkilökunta oli tiedottanut meitä sähköpostilla, että he olisivat järjestäneet meille autokyydin keskustasta toiseen hostelliin. Sanomattakin on selvää, että tuo autokyyti jäi saamatta.


Epäonnisen alun jälkeen ei lohtua ollut näköpiirissä, kun huomasimme majoittautuneemme kaupunginosaan, missä ei myyty lainkaan olutta, ja tulisimme olemaan jumissa tässä kaupungissa kaksi vuorokautta. Tiedustelimme muutamasta matkatoimistosta vaihtoehtoja, mitä kaupungissa voisi tehdä. Tekemistä oli tarjolla kiitettävästi hiekkadyynilautailusta romanttiseen kuulaaksoreissuun. Valitsimme jotain siltä väliltä, kun suolaan ihastuneina varasimme kelluntareissun keskellä erämaata sijaitsevassa suolapitoisessa järvessä.


Illalla olimme itsellemme oluet velkaa. Yritimme aamuyöllä vielä tyynnyttää nälkämme maittavalla aterialla, mutta kaikkea emme sentään voineet saada. Ravintolassa tarjoiltu ylihinnoiteltu mikropitsa sai selkäkarvat pystyyn ja vihan leimahtamaan paikallisia yrittäjiä kohtaan. Sinä iltana ei tippiä herunut. Kaupungissa oli poikkeuksellisen suuri määrä kulkukoiria. Ne olivat muodostaneet susilaumojen tapaisia jengejä, jotka saattavat vaikuttaa uhkaavilta humalaisia turisteja kohtaan. Hostellille hoiputtuamme olikin aika testata hostellin palju. Seuraavana yönä kaupungin kaduilla etsimme suomalaisen Reijon baaria. Ensiksi vaikutti siltä, ettei kukaan tunne Reijoa. Alkoholin aiheuttama periksiantamattomuus ja sinnikkyys kuitenkin kannatti ja löysimme tarjoilijan, joka tavaili Reijo-nimeä suussaan siihen malliin, että kaveri tunsi Reijon. Suomalaisten iloinen kohtaaminen jäi kokematta, sillä Reijo oli joutunut sulkemaan baarinsa.

Matkatoimiston kautta organisoitu uintiretki suolajärvelle oli letkeähenkinen ja juuri oikeatempoinen suoritettavaksi vaikka krapulassa. Kelluttavan suolajärven jälkeen retkikunta siirrettiin autiomaan keskellä sijaitsevan lammen luo. Tilanne oli hetken aikaa seisahtuhut, kunnes eräs reipas kanadalainen reppureissaaja testasi lammen uintikelpoisuuden hyppäämällä sinne pää edellä.


Matkalla tapaamistamme henkilöistä kenties suurimman vaikutuksen teki legendaarinen Zorro. Harva aikuinen mies jaksaa fanittaa lapsuutensa sankareita siinä mittakaavassa, että on valmis pukeutumaan mustaan viittaan ja huitoa miekalla turistilauman edessä keskellä erämaata. Sohimisen lomassa Zorro osoitti tahdikkuutta muistamalla Chilen maanjäristyksen uhreja minuutin hiljaisuudella. Atacaman Zorro teki tietty suuren vaikutuksen myös seurueen naisiin ja illalla Zorro yllätettiin verekseltään tanssittamassa San Pedro de Atacaman naisia.