Moottoripyörämarssi Turun saaristoon

Päätimme ystäväni Miikan kanssa jo kuukausia sitten moottoripyöräretkestä Turun saaristoon. Reitin oli määrä kulkea Kuninkaantietä pitkin pääkaupunkiseudulta Turkuun, josta kiertäisimme Saariston Rengastien ja palaisimme takaisin Turkuun. Viikonloppureissun viimeisenä päivänä ajaisimme sitten Hämeen Härkätietä soveltaen takaisin Helsinkiin. Reitti ei aivan toteutunut suunnitellulla tavalla, mutta yllätyksetön reissu olisikin ollut sarjassa ensimmäinen. Kaiken kaikkiaan kolmessa päivässä kilometrejä kertyi noin 730. Työjuhtana pyllyn alla murisi Suzuki GSX 650F vm.-08, joka palveli uskollisesti ja luotettavasti läpi reissun.


Reittimme varrelle osui Billnäsin kylä, jossa oli käynnissä Faces-hippifestarit. Kylään oli sisäänpääsy ainoastaan festarilipuilla, joten majapaikan kysely kylästä tyssäsi festivaalien portille. Festarikansaan sulautuminen ilman hamppurytkyjä oli myös vaikea tehtävä, joten jatkoimme matkaa Karjaan kautta Tammisaareen.


Yllä olevassa kuvassa ei sinänsä ole kuvattuna mitään järisyttävän spesiaalia rakennusta, mutta tarina mikä kuvaan liittyy on reissumme mieleenpainuvimpia. Tapasimme kyseisessä Savion kirkossa erään nuoren miehen, joka oli uskomattomalla antaumuksella sisäistänyt koko Pohjois-Euroopan kirkkohistorian aatelissukujen satojen vuosien takaisia ihmissuhdeongelmia myöten. Ikimuistoisen luennoinnin jälkeen poistuimme kirkosta vähintäänkin valaistuneina ja jatkoimme matkaa Turun saaristoa kohti.


Toisinaan innostuimme Kuninkaantien kulttuurihistoriallisista kohteista niin, että mopot lähtivät keulimaan. Jopa kirjaimellisesti siinä määrin, että jouduimme pelastamaan raakaa lihasvoimaa käyttäen Miikan japanilaisen pyörän varmalta ojaan suistumiselta. Ylpeä mieli ei tarjouksista huolimatta ottanut vastaan edes ulkopuolista apua.



Ensimmäiseksi yöksi päädyttiin kaksikieliseen kesätaajamaan Tammisaareen, joka kuntaliitosten myötä kuuluu nykyään Raaseporin suurkaupunkiin (väestörekisterikeskuksen mukaan lähes 30 000 asukasta). Kaupungin yöelämän sykepesäkkeet (kaksi nuhjuista anniskeluravintolaa) eivät saaneet tanssijalkaa nousemaan, joten päädyimme kiskomaan makkaraperunat snägärille. Ruotsinkielinen veneilykansa ei tarjonnut sinä iltana enempää viihdykettä, joten palasimme hotellille lataamaan akkuja.


Turun saariston ensimmäinen todellinen ohjelmanumero oli Nauvossa sijaitsevaan matkakumppanini sukunimeä kantavaan telakkaan tutustuminen. Telakkaa ei tällä kertaa löydetty, mutta etsintöjen päätteeksi saimme tekosyyn pitää pieni motoristitauko saaristomaisemissa.


Turun saaristorengas ei pyörinyt meidän osalta aivan loppuun asti, sillä Houtskärin saarella päivän viimeinen lautta oli mennyt menojaan ja päästäksemme Turkuun yöksi oli palattava takaisin samaa reittiä mitä oli tultu. Lossijumittelu, fiilistely reitin varrella ja se yksinkertainen tosiasia, että emme olleet tutustuneet aikatauluihin etukäteen, oli syynä saaristoreissun karuun kohtaloon.


Hämeen Härkätien varresta Someron kunnasta löytyi varsinainen kesä-Suomen idylli, kunnan ylläpitämä uimaranta peltojen keskeltä. Heti kun prätkät oli saatu Someron uimarannan motoparkkiin aloitimme paikallisväestön järkyttämisen naturistimeiningillä. Ideaali auringonottoikkuna oli ajallisesti varsin suppea, joten siitä piti ottaa kaikki irti.


Tulipa Someron kunnan uimapaikalla esitettyä myös sarja komeita uimahyppyjä.

¿Que pedo cabron?

Puerto Vallarta

Luonnonkauniin Bahía de Banderasin rannalle perustettuun Puerto Vallartaan saavuimme pitkähkön lentomatkustamisen päätteeksi Madridin ja Mexico Cityn kautta. Kaupunki on yksi pohjois-amerikkalaisten turistien ykköskohteista ja ranta onkin täynnä lomaosakkeita ja luksushotelleja. Oma leirimajoituksemme oli tasoltaan kuitenkin kaukana luksushotellista. Leirimme sijaitsi lentokentän tuntumassa kaupungin laitamilla Boca de Tomates -nimisellä rannalla. Ranta oli arviolta parin kilometrin pituinen ja oman palmunlehdistä kyhätyn hökkelimme lisäksi sillä oli muutamia muitakin kotimaista roskakatosta muistattavia rakennelmia, jotka toimivat osittain asumuksina ja osittain ravintoloina. Rannan toisessa päässä oli Velas Vallarta -luksushotelli, jonka kanssa järjestäjäorganisaatiomme, Nuestra Tierra, oli tehnyt yhteistyösopimuksen. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että saimme aika ajoin käydä hotellin henkilökunnan ruokalassa syömässä ja käyttää saniteettitiloja. Länsimaisen prinsessaturistin päänmenoksi rannalla oli monia harmeja, kuten rantametsiköstä sikiävät moskiitot, skorpionit, käärmeet, kasvien terävät piikit, aamuvirkut kukot sekä luonnollisesti erilaiset sääilmiöt, joista vakavimpana maininnan saa hurrikaani Andresin uhittelut.

Leirin väki oli enimmäkseen paikallisia meksikolaisia "vapaaehtoistyöntekijöitä", joista osa opiskeli biologiaa yms. ja osa muuten vain hengaili leirillä aikansa kuluksi. Monet paikalliset perheet kävivät leirillä pari kertaa viikossa viettämässä päivää, kokkailemassa, kalastamassa ja turisemassa joutavuuksia. Eikan ja itseni lisäksi leirille oli uskaltautunut ainoastaan yksi ulkomaalainen, kanadalainen Alex. Pääkieli leirillä oli siis espanja, jota puhuin suurinpiirtein yhtä vähän kuin paikalliset puhuivat englantia. Kuulemani mukaan meksikolaisten vähäinen englannin osaaminen on peräisin peruskoulussa käydystä kolme kuukautta kestävästä kielikylvystä. Monet meksikolaiset ovat kuitenkin kokeilleet onneaan Yhdysvalloissa, joissa englannin sanavarasto on karttunut muutamilla värikkäillä ilmauksilla.

Puerto Vallartassa paikalliset ovat pääosin avuliaita ja ystävällisiä sekä lähes jokainen kadulta poimittu kulkija diilaa huumeita ja on osa paritusrinkiä. Eli jos yksinäiseltä matkalaiselta ei pesot lopu kesken on P.V:n katujen palvelutarjonnassa vain mielikuvitus rajana.


Boca de Tomates oli kotimme kolmen viikon ajan, mutta rantana kaukana valkohiekkaisesta paratiisirannasta ja muistuttikin aamuin nousuveden jälkeen lähinnä kaatopaikkaa. Ilmeisesti jokea myöten mereen virtaa jätettä, joka myöhemmin ajautuu rannalle. Puhtaanapito oli kokemukseni mukaan lähes yksinomaan leiriläisten kontolla. Tavallisimpia jätelöytöjä olivat kalanraadot, muovipussit, styroksi, syystä tai toisesta ilmeisesti virtsalla täytetyt virvoitusjuomapullot ja ajopuut. Rannalla vallinneen tunnelman todenmukainen välittyminen lukijalle vaatii kuitenkin pienen tarkennuksen, sillä olihan rannalla toisinaan hetkiä, jolloin aika pysähtyy, stressi laukeaa ja rauhallisen meren aistikkuus luo ympärille romanttisen ilmapiirin.


Lukemattomien luontoelämysten eliittiä oli paikallisen delfiinitutkijan järjestämä uintiretki delfiinien omassa elinympäristössä. Myös uimataidoton Alex pääsi pelastusliivien kannattelemana nauttimaan delfiinien ja ihmisten välisestä taianomaisesta jännitteestä. Isolla lahdella eli tutkijan mukaan satoja delfiinejä, mutta kuvan kaltaisia vesileikkejä ei delfiinien kanssa pääse harrastamaan monessakaan paikassa polttavien meduusojen ja joen samentaman veden takia.


Tyylikkäin matkustamistapa Meksikossa säällä kuin säällä oli ehdottomasti pick up -auton lavalla. Kylmänviileä temppu on peukuttaa pick up -kyyti tien poskesta, mutta siitä emme valitettavasti saaneet kenttäkokemusta. Ajokulttuuri on Meksikossa melkoisen vapaamielistä ja saa suomalaisen ajokulttuurin vaikuttamaan jäykältä. Meksikon maanteillä ei törmää automaattiseen kameravalvontaan, baarireissun takia autoa ei suinkaan jätetä kotiin ja voipa kuski toisinaan polttaa pöllin marijuanaakin ruuhkissa seisoskellessa. Varsinkin Mexico Cityssä, missä autoja on erään luotettavan turistioppaan mukaan yhtä paljon kuin New Yorkissa asukkaita, suuntavilkun käyttö on jätetty kokonaan pois, sillä kätevin tapa vaihtaa kaistaa näytti olevan hiljainen hivuttautuminen naapurin kaistalle.


Villieläinten kasvattama tarzanimme, Diego, johdatti meidät mahtaviin kätköihin, mihin emme olisi ikinä löytäneet ilman paikallista opasta. Kyseinen "hyppypaikka" ja vesiputous löytyi noin kolmen vartin joen pohjaa pitkin kulkeneen patikoinnin päätteeksi. Reilu 22 vuotta sitten Kalifornian kuvernööri ja silloinen näyttelijä A. Schwarzenegger johdatti kyseiseen viidakkoon ryhmän kommandoja kulttielokuvassa Predator.

Länsimaisten prinsessaturistien teltanpystytystaidot asetettiin koetukselle ankarissa leiriolosuhteissa. Jäätelöpalkalla mukaan houkuteltu Toño kunnostautui teltan pystytyksen sijaan huumoriosastolla.


Leiri on monelle ihmiselle ja perheelle sosiaalinen ympäristö, mihin tullaan nauttimaan luonnosta, viettämään vapaa-aikaa sekä keskustelemaan elämän iloista ja suruista. Paikan terapeuttinen vaikutus iskee jo parissa päivässä, kolmessa viikossa iskee sitten vitutus ja ikävä.


Elo leirillä sujui leppoisasti mañana-mentaliteettia noudattaen. Kuvan keskellä poseeraa leirin yksi keulakuvista, psykoottinen ja värikäs persoona, Diego. Hänen ohjauksella kukin lättäjalkainen länkkäri oppi elämään villin luonnon ehdoilla. Tämä Meksikon versio legendaarisesta krokotiilimiehestä julisti olevansa kaikkien eläinten ystävä ja ottikin eräänä päivänä lemmikikseen leirin kirjahyllystä löytyneen boa-käärmeen.


Leirin luonnonsuojelullinen ideologia kulminoitui räpyläraajaisten Golfina-merikilpikonnien suojeluun. Yöllisten partioidemme aikana näimme merkilliseen vuorokaudenaikaan kalastamista harrastaneita miehiä, joiden sanottiin olevan kilpikonnien salametsästäjiä. Raskauttava todistusaineisto näiden ihmisten aikeista jäi kuitenkin saamatta, joten voimme vain spekuloida merikilpikonniin kohdistuvaa todellista riskiä. Leirillä kerätty tilastotieto kerättyjen munien ja kuoriutuneiden poikasten määrän kasvusta loi kuitenkin toivoa siitä, että tekemämme työ ei valunut täysin hukkaan.


Rakensin tähän blogiin Boca de Tomates -rannalla esiintyneistä elukoista edustavan kuvanelikon. Henkilökohtaista suhdetta en kuvissa esiintyneisiin eläimiin ehtinyt luomaan, mutta kerrottakoon ylävasemmalla olevan pelikaanin kulkeneen myöhemmin kuvan ottamisen jälkeen leirimme ohitse silmissä makaaberi armotapon toive. Siipirikon pelikaanin elinajanodote lienee kovin lyhyt ja mikäli leirin vanhimpien espanjasta ymmärsin, pelikaanipoloinen sai toiveensa toteen rotanmyrkyn kautta. Kuvanelikon muista viikareista maininnan ansaitsee myös alavasemmalla haikaranraatoa sulatteleva krokotiili, joka yhdessä lajikumppaniensa kanssa asusteli läheisen vesistön rämeiköissä. Ihmisille krokotiileistä ei reviirin välittömästä läheisyydestä riippumatta ollut haittaa, vaikka eräänä varhaisena aamuna muuan krokotiilikaksikko oli löytänyt tiensä läheisen hotellin turistien suosimalle uimarannalle ja aiheuttanut näin poliisioperaation. Yläoikealla leirin aitauksien rakentamiseen tarkoitettujen pölkkyjen päällä luikertelee iguana ja alaoikealla nimensä mukaisessa kondiksessa oleva pallokala.





Adrenaliinipiikkiä hamuava extreme-matkailija löytää P.V:sta kattavan tarjonnan extreme-toimintaa, kuten parasailingia ja canopy-vaijeriliukua. Canopy-vaijeriliukua vetävät ohjaajamme olivat pelotonta ja charmanttia sakkia, jotka pitivät yllä Meksikon katoavaa macho-kulttuuria. Todellinen huimapää voi kokeilla myös benji-hyppyä, jos järjestäjät ovat taannoisen kohtalokkaan kuolemanloikan jälkeen jo löytäneet sopivan pituisen köyden.


Katamaraaniajelu villiintyi radikaalisti loppua kohden ja matkustajille kohdistunut tequilan suoraruiskutus aiheutti joissain matkustajissa kapinahenkeä. Eräs matkustajista otti lopulta ohjat käsiinsä ja käänsi kurssin kohti uusia seikkailuja.


Katamaraaniajelun yksi kohokohdista oli kaoottinen snorklausreissu Los Arcosin komeiden kallioiden lomassa. Suurten turistimassojen liikuttelu P.V:n paratiisirannalta toiselle ei ole helppo homma ja tarina kertoo täyteen ahdettujen katamaraanien joskus kaatuneenkin hässäkän ollessa hurjimmillaan. Porrastettu snorklausreissu toimi kuitenkin tällä kertaa kiitettävästi ja kaikki halukkaat taisivat saada snorkkelitkin.


Meksikolaistytöt Leslie ja Karen olivat silminnähden ylpeitä meksikolaisesta naismallista, Maribel Guardiasta, joka oli kuuleman mukaan selviytynyt elämässään viiskymppiseksi ilman plastiikkakirurgia.


Pieni hassuttelu vakavilla asioilla oli monesti teemana meksikolaisten kanssa ja se piti ilmapiirin mukavan rentona. Kyseinen ajoneuvon raato löytyi Quimixton rannalta. Quimixtossa oli mahdollisuus vuokrata hevonen ja ratsastaa tequila-päissään ylempänä vuoren rinteellä olevan vesiputouksen luo. Jalkoja ei tällä konstilla liikuttaessa tarvitse liata mutaan ja amerikkalaisturistien hölmöily ratsailla tarjoaa helpot naurut.


Eräänä lauantai-iltana oli tarkoitus pitää isomman kaliiperin fiestat leirillä. Naisia ja viinaa oli määrä virrata leirille yllin kyllin sekä illan juhlia varten teurastettiin myös naapurin sika. Valitettavasti sika uhrattiin turhaan, sillä mitään juhlia ei ollut. Alkoholin nauttiminen vaaleja edeltävänä päivänä on Meksikon lain mukaan kielletty, joten leirille ei sinä iltana saatu liioin viinaa eikä naisia... ainakaan paljon.


Saapuessamme P.V:aan toimittajat haistoivat heti kolmessa sikainfluenssaa uhmaavassa vapaaehtoistyöntekijässä piilevän media-arvon ja tekivät meistä melkoisia julkkuja. Päädyimme paikallisen Meridiano-lehden kansikuvapojiksi ja annoimme radiokanavalle haastattelun kokemuksistamme leirillä. Haastattelu käytiin äidinkielellämme espanjalla, joten viestimme kansalle oli täynnä syvällistä näkemystä. Kuin sinettinä kansalliselle tai ainakin osavaltion laajuiselle julkiselle nöyryytykselle teimme vielä radiomainoksen, jossa lähinnä toistelimme asiayhteydestä irrallisia espanjankielisiä sanoja.


Vietimme leirille (tai itseasiassa viereisen luksushotellin kattohuoneistoon) vierailulle tulleen guadalajaralaisen rikkaan suvun vesan kanssa omakustanteisen tyhy-päivän salaisella rannalla noin kolmen vartin ajomatkan päässä P.V:sta. Rannalla salaisuutta varjelemassa oli muutama muukin ihminen, mutta idea salaisesta rannasta oli kuitenkin kiehtova. Rannan kalliolla asui pienessä vihreässä mökissään muuan sanfranciscolainen hippipariskunta, jotka vannoivat myös merikilpikonnien suojelun nimeen.

Mexico City

Päivä, jolloin jätimme P.V:n oli aamusta alkaen täynnä kohtalokkaita hetkiä. Sitkeän vatsataudin uuvuttamat ruumis ja mieli eivät olleet täysin valmiit kohtaamaan päivän mukanaan tuomia käänteitä. Alkuperäisen matkasuunnitelman mukaan oli tarkoitus saman päivän iltana aistikkaan musiikin säestämänä levyttää bonfiren äärellä Cancunin hiekkarannalla Corona-olut kädessä. Kohtalon katala kirves oli kuitenkin kahdeksan päivää aikaisemmin nuijinut lentoyhtiö Aviacsan konkurssiin ja matkamme tyssäsi Benito Juarezin lentoasemalle Mexico Cityyn. Epäuskovan ilmapiirin vallitessa tiedustelimme tuloksetta lentoasemalla muilta lentoyhtiöiltä vapaita paikkoja Cancunin aurinkoon. Jäimme siis loppureissun ajaksi Mexico Cityyn.


Ciudad de Mexico on urbanismin alkuräjähdyksessä syntynyt megalopolis. Meksikon hallituksen karulla tavalla tyylikäs ratkaisu hälyttävään asuntopulaan oli aikoinaan maalaamattomien betonihökkeleiden rakennuttaminen kaupunkia ympäröiville kukkuloille. Vaaleanpunaisessa kuplassa matkustavat turistit voivat paksulla setelinipulla kokea kaupungissa luksusta ja turvallisuuden tunnetta, eikä heidän tarvitse koskaan katsoa kerjäläisten anovia silmiä tai rikollisten pyssyjä.


Mexico Cityn kaduilla tapasi toisinaan mukavia ihmisiä. Erään naisen piti englannin kurssiaan varten haastatella englantia puhuvaa gringoa, joten tarjouduin luonnollisesti sopivaksi kohteeksi. Kantaa ottavan haastattelun jälkeen otettiin vielä ryhmäkuva kameramiehen kanssa.


Tasapainoisen elämän kriteerit täyttääksemme, rantalööbailun vastapainoksi, tykitimme läpi muutamat etukäteen kehutut museot. Lähtemättömän vaikutuksen teki erityisesti antropologian museo, joka ampui muista museoista yli jo pelkästään kokoelmansa laajuuden kanssa. Sekavuuden säilyttämiseksi kuvassa ei tietenkään ole antropologian museo vaan aivan eri puolella kaupunkia sijaitseva Bellas Artes. Taustalla kohoaa erinomaiset panoramakuvat mahdollistava 45-kerroksinen, vuonna 1956 valmistunut, Torre Latinoamericana.


Matkan ohjelmaan kuului UNESCO:n maailmanperintökohteen, Teotihuacanin atsteekki-kaupungin, aurinkopyramidin häpäiseminen junttimaisella käytöksellä.


Toisinaan virkavalta esiintyi Meksikossa pudottavassa kuosituksessa. Normaalisti hallituksen ja osavaltion poliisivoimat esittäytyivät kuitenkin uskottavuutta puhkuvassa täyssotilaallisessa varustuksessa, luotiliivien, rynnäkkökiväärien ja kevlar-kypärien kanssa.

Vamos a la Playa

Meksikon reissun lähtöön noin 4 h 30 min. Sääennusteet määränpäästä, Puerto Vallartasta, näyttävät ukkosmyrskyjä ainakin ensi keskiviikkoon asti ja säätutkan perusteella avomerellä Puerto Vallartan edustalla velloo jonkinasteinen trooppinen myrskykeskus. Olotila on tällä hetkellä sopivan flunssainen ja pakkaaminen siinä vaiheessa, että vaatteet lojuvat vielä kaapissa ja iPodin, kännykän, partakoneen sekä digikameran akut odottavat latautumista. Pakkaamistakin tärkeämpää tällä hetkellä näyttäisi olevan kuitenkin blogin päivittäminen.

Parempaa kohdetta matkalle ei ilmeisesti olisi voinut valita, sillä Meksikoa pidetään pahamaineisen sikainfluenssan tautipesäkkeenä, maata on viime aikoina riepotellut sarja voimakkaita maanjäristyksiä ja maassa on käyty tänäkin vuonna tuhansia kuolonuhreja vaatineita väkivaltaisia huumesotia. Ulkoministeriön taannoisen tiedotteen mukaan Meksikoon matkustamista tulee välttää ja kehoittaa matkailijoita varovaisuuteen, välttämään kättelemistä, halaamista sekä väkijoukoissa liikkumista. Helpommin sanottu kuin tehty.

Useita vaihtoehtoja kävi mielessä miten näin riskialttiin matkan suhteen pitäisi menetellä. Yksi vaihtoehto olisi ollut matkakohteen vaihtaminen kokonaan toiseen, vaikkapa Kanarian saarille. Vaihtaminen oli mahdollista 14. toukokuuta asti, jonka jälkeen lentoja Meksikoon ei voinut enää perua, ellei lentoyhtiö (tässä tapauksessa Iberia) päätä ettei kyseisiä lentoja lennetä ollenkaan. Päätös oli kohteen pysyttäminen Meksikossa ja perusteluna muun muassa se, että perillä Meksikon Puerto Vallartassa odottaisi kolmen viikon mittainen vapaaehtoistyöleiri, jonka peruminen olisi taas ollut kokonaan eri asia.

Osallistuminen vapaaehtoistyöleirille oli päätöksenä impulsiivinen, mutta ainakin itselleni helposti perusteltavissa, sillä muita kesäsuunnitelmia ei ollut tiedossa. Sitovan ilmoittautumisen jälkeen oli mukava tutustua siihen, mitä työleiri tulisi pitämään sisällään. Leirillä on ilmeisesti tarkoitus vuorotyönä partioida rannalla 24 tuntia vuorokaudessa ja jollain muotoa edesauttaa merikilpikonnien suvun jatkuvuutta. Toissapäivänä leirikoordinaattorilta tuli tyhjentävä lista siitä, mitä leirille tulisi ottaa mukaan: moskiittoverkko, hyttyskarkotetta, lyhty ja herätyskello. Majoitus ja ruoka tulisi hoitumaan järjestäjän kustannuksella, mikä oli helpottava tieto ennenkuin luki leirin ilmoituksesta, että majoitus ja ruokailu tulee olemaan taivasalla. Kaikki kunnioitus leirin järjestäjille hyvästä liikeideasta käyttää työvoimana nuoria ja seikkailunhaluisia länkkäreitä, jotka ovat valmiita tekemään töitä puoli-ilmaiseksi sekä maksamaan vielä omat matkat työmaalle.

Kilpikonnajahtiin kanssani osallistuu ystäväni Eikka ja kuusi muuta leiriläistä, elleivät he ole vetäytyneet leikistä sikainfluenssahässäkän takia. Valppaana leiriläisenä tiedustelin muutama viikko sitten leirin koordinaattorilta mikä on leirin osanottajatilanne. Vastaus ei jättänyt mitään epäselväksi: "it's almost full until today".

Matkaa varten olen selvitellyt muutamia asioita turvallisuuteen ja käytännön järjestelyihin liittyen. Otin muun muassa yhteyttä Meksikon suurlähetystön konsulitoimistoon ja kysyin viisumin tarvetta varmistuakseni siitä, ettei viisumia tarvitse etukäteen anoa. Kysymykseni on kuitenkin saanut konsulitoimiston aloittamaan Meksikon maahanmuuttoviranomaisten kanssa useita päiviä kestäneen kirjeenvaihdon, jonka lopputulosta odottelen vieläkin.

Muista matkavalmisteluista mainittakoon muutokset lennoissa. Pääoperaattorimme Iberia, joka monien muiden lentoyhtiöiden tavoin on talouden tilanteen takia vaikeuksissa ja lisäksi sikainfluenssan takia joutunut järjestämään Meksikoon suuntautuvia yhteyksiään uusiksi, muutti sekä meno- että paluulentojamme radikaalisti. Menomatkalla tulemme viettämään yhden yön Madridissa ja paluumatkalle meille oli järjestetty 10 tunnin odotusaika Mexico Cityn lentokentällä. Jälkimmäisen onnistuin kuitenkin vaihtamaan edullisempaan järjestelyyn.

Lopuksi selostan vielä, lähinnä itselleni muistin virkistykseksi, matkan aikataulun. Työleiri pidetään siis 21.6.-11.7. Puerto Vallartassa, jonka jälkeen 12.7. lennämme Eikan kanssa Cancuniin ja paluu takaisin Suomeen on Méridasta 18.7.

Thaimaa

Bangkok

Thaimaahan lähdettiin lauantaina 7. päivänä maaliskuuta Vang Viengistä. Matka Bangkokiin sisälsi muutaman bussimatkan: Vang Viengistä Vientianeen, Vientianesta Nong Khaihin ja Nong Khaista Bangkokiin. Thaimaassa tapahtuneisiin pitkiin bussimatkoihin kyllästyi nopeasti seuraavista syistä: bussimatkan aikana katseltiin ja kuunneltiin rätisevistä telkkareista thaimaan viihdeteollisuuden häiriintyneimpiä tuotoksia, keskellä yötä tapahtuneita pysähtelyjä oli tiuhaan, kaupunkien ruuhkissa seisoskeltiin ahkerasti ja ihmisiä haettiin kyytiin eri puolilta kaupunkia. Kalleimmissa busseissa olisi voinut saada järjellisempää ja nopeampaa kyytiä.


Bangkokin ilma oli täsmälleen niin ahdistava kuin on kuullut kerrottavan. Kuumuutta ja saasteita ei päiväsaikaan pääse pakoon mihinkään. Legendaarisella Khao San Roadilla tuktuk-kuskit, prostituoidut, kädestä ennustajat ja lukemattomat kaupustelijat yrittävät rajoittaa matkailijan itsenäistä päätäntävaltaa tarjoamalla väkisin palveluitaan. Illalla kadulla vallitsee niin kaoottinen sekamelska, että selvinpäin liikkuvaa käy sääliksi. Känniset länkkärit edustavat mallikkaasti törmäilemällä pikaruokakärryihin, tanssimalla holtitonta letkajenkkaa ja rähinöimällä. Kaikesta vastuuttomasta ja moraalittomasta toiminnasta huolimatta katu on kuitenkin ehdottomasti näkemisen arvoinen.


Tuktuk-källi osui ja upposi, sillä löysimme itsemme Bangkokin Ison Buddhan -patsaalta, vaikka tarkoituksemme oli mennä ostoksille. Sunnuntaina patsaan luona oli runsaanlaisesti jengiä, joten tilanne oli otollinen varpusparven vapauttamiselle. Tilanteesta ei valitettavasti saatu kunnon kuvaa, mutta suoritus oli varsin onnistunut.


Tuktuk-kuskit kyyditsivät meitä mielellään pukuostoksille. Erään liikkeen myyjä kehuskeli myyneensä puvut Kari Tapiolle ja Suomen vahvimmalle miehelle. Onnistuipa kaveri myymään sitten vielä meillekin puuvillapaidat ja solmiot.


Buddhalaisen temppelin talonmies joutuu toisinaan uhmaamaan painovoimaa huolehtiessaan Bangkokin hengellisestä omaisuudesta.


Kävimme katsomassa Muay thai -nyrkkeilyä Rajadamnern-stadionilla parin ruotsalaisen kundin kanssa. Ottelut eivät olleet kovin kiinnostavia, vaikka yksi ulkomaalaisten nyrkkeilijöiden matsikin nähtiin. Masa oli ehkä tylsistynein kaikista, sillä kaveri torkkui puolet tapahtumasta ja hätyytteli stadionin lehtereillä asustelleita torakoita.

Full Moon @ Koh Phangan

Matkan kenties odotetuin tapahtuma oli Full Moon Party, Koh Phanganin saarella Etelä-Thaimaan itärannikolla. Varasimme matkan saarelle Bangkokista yllätys yllätys tuktuk-kuskin avustuksella. Matkatoimiston kautta varatun bussi-/lauttamatkan oli tarkoitus viedä Surat Thanin kaupungin ja Koh Samuin -saaren kautta, mutta matka kulki Chumphoniin, josta lautalla Koh Taon sukellussaaren kautta Koh Phanganille. Ainoastaan matkan määränpäällä tosin oli merkitystä, joten mitäs pienistä. Chumphonin venesatamassa odotimme keskellä yötä muovi-istuimissa torkkuen lauttaa noin 3-4 tuntia. Kaikki eivät kuitenkaan nukkuneet, sillä aamuyön hämärinä tunteina eräs bilesaarelle matkalla ollut tyttö päätti mennä pusikkoon soittamaan sähköpianoaan ja kirkumaan itse säveltämiään lauluja. Se niistä yöunista.



Koh Phanganilla tavoitimme usean päivän juhlineen Jugin, joka oli ystävällisesti varannut meille bungalowin eräältä kauniilta rannalta saaren länsiosasta. Bungalow-kylän ravitsemuksesta, terveydenhuollosta ja matkajärjestelyistä piti huolen piiskatakatukalla tyylitelty Pot-niminen herra.


Järjestimme Thaimaan mittakaavassa tavallista siveellisemmän ping pong -shown. Kuuleman mukaan laskuveden ja suotuisten virtausten aikaan takana näkyvälle merelle ilmestyi hiekkasaareke, jolla pystyi pelaamaan vaikka jalkapalloa.


Full Moon -rantareivit vietettiin 10.-11.3. Koh Phanganin Haad Rin -biitsillä, mihin ahtautui yhteensä noin 20-30 000 täydenkuun juhlijaa. Kuvia varsinaisista juhlista ei ole, sillä kamerat eivät tykkää hiekasta, merivedestä, viinasta eivätkä vartalomaaleista.

Koh Samui


Full Moonin jälkeen siirryimme lautalla naapurisaarelle Koh Samuille. Vietimme saarella kaksi yötä ja vuokrasimme skootterit, joilla pörrätessä saari tuli astetta tutummaksi. Pikkuveljeensä Koh Phanganiin verrattuna Samui oli varsinainen turistirysä, jonka lentokentältä lähteviä lentoja ei voinut olla huomaamatta ja kuulematta. Saari oli kuitenkin myös huomattavasti kookkaampi kuin Phangan, joten hiljaisempiakin rantoja löytyy syrjäisemmiltä seuduilta.


Chawengin rannalla oli chillejä baareja/ravintoloita, joissa kokit valmistivat herkullisia ja merellisiä aterioita. Ruokapöytään tuotiin myös viidakosta riistetty apina, joka oli kuitenkin liian elävä syötäväksi.


Kun rannalla rötväys riitti vuokrasimme muutamat 1400-kuutioiset vesilelut ja kävimme ulapalla hurjastelemassa.


Samuin pohjoisrannikolta löysimme hieman syrjäisemmän rannan, mistä varasimme bungalow-mökin yöksi. Illalla tapasimme pari paikallista setää, joiden kanssa pelasimme baccaratia ja pokeria. Toinen, rakennusalalla ansioitunut herra, oli tilannut seuraan pari thaityttöä, jotka hän myöhemmin illalla asetti korttipeliin panokseksi.


Skoottereista oli löpö niin lopussa, että jouduimme kaatamaan tankkiin rommia. Automaattivaihteisilla prätkillä ei valitettavasti ollut asiaa Samuin saarta diagonaalisesti halkoville hiekkapoluille, joten ajelimme vilkkaasti liikennöidyillä pääväylillä.


Paikallisen torin ruokakojut olivat kulinaristin aarreaittoja. Kolmen tuuman mittainen öntiäinen oli liian hapokasta tälle trävellerille. Huomatkaa kuvassa myös turvallinen ja hyvin päähän istuva kypärä.

Patong Beach, Phuket



Phuketin vaihtoehdoista kohteeksi valitsimme legendaarisen turistirysän, Patong Beachin, joka oli yksi vuoden 2004 tsunamin traagisimmista näyttämöistä. Ranta on erityisen tunnettu yöelämästään, mihin mekin kävimme tutustumassa. Myös suomalainen viihdemoguli Sedu Koskinen on sovittanut Onnela-konseptinsa Patong Beachin klubiskeneen Seduction-nimisellä yökerhollaan. Päiväsaikaan varakkaat ja ikääntyneet länsimaalaiset ukot kuhertelevat rantahietikolla thaityttöjen kanssa ja illalla päihtyneet sedät irstailevat tissibaareissa. Unelmaloma Thaimaan auringon alla huipentuu lopulta sukupuolitautiin.


Alueen pääraitilla ihmiskauppa käy ylikierroksilla ja kadunvarren kojuissa myydään jopa sähkötainnuttimia, joilla voi ilmeisesti rauhoittaa kimpussa häärivät ladyboyt. Baareissa huojuva torni -niminen palikkapeli oli suosittua prostituoitujen kanssa harrastettua ajanvietettä, missä ystävämme Jugi oli vaihtovuotensa aikana kehittynyt yllättävän eteväksi.

Lao PDR

Laos oli matkamme villikortti ja suurimmat odotukset oli asetettu juuri tähän mystiseen ja unohdettuun kansantasavaltaan. Turistit, reppumatkalaisia lukuunottamatta, eivät ole vielä löytäneet Laosia. Indokiinan köyhimmästä valtiosta ei löydy luksushotelleja, valkohiekkaisia rantoja, shoppailijan ostosparatiiseja eikä maata pidetä edes kovin turvallisena. Julkisen vallan ote on erittäin löyhä ja matkan ainoat poliisitkin taidettiin nähdä ainoastaan rajalla. Suurimmat tulot tämä maailman pommitetuin kehitysmaa saa todennäköisesti vieläkin oopiumin myynnistä ja kansainvälisestä kehitysavusta. Synkähköistä tilastoista ja ennakkotiedoista huolimatta Laos jätti positiivisen vaikutelman. Elämisen kiireettömyys, luonnon ruraali kauneus ja ihmisten huoleton asenne erottavat Laosin muusta maailmasta.


Vientiane oli kahdelta läpikulkumatkaltamme saadun käsityksen mukaan pienehkö ja olemukseltaan rauhallinen pääkaupunki. Korkeita rakennuksia ei näkynyt ja muutamia matkatoimistoja sekä pankkeja lukuunottamatta liikkeet muistuttivat perheiden pitämiltä sekatavarakaupoilta. Buddhalaisia temppeleitä näkyi runsaasti katukuvassa, tosin niiden toisistaan erottaminen voi olla hankalaa. Liikennettä oli kohtuullisesti ja liikennevalotkin löytyivät vilkkaimmin liikennöityjen väylien varsilta. Emme kuitenkaan tiedä olisiko liikennevaloja noudattamalla päässyt koskaan tien yli.


Laolaiset elävät varsinkin maaseudulla hyvin omavaraisesti ja kansa ei ole saanut historian aikana mitään ilmaiseksi. Tästä syystä toisten ihmisten pyyteetön auttaminen ja hyväntekeväisyys tuntuu olevan vieraita käsitteitä. Kun asiaa ajattelee, niin humalassa hukkuvan länkkärin pelastaminen joesta ilman korvausta olisi tyhmää, sillä mitä muuta länsimaalainen turisti paikalliselle merkitsee kuin rahaa. Länsimaalaisen matkalaisen rahapussilla voi Laosissa elää hyvinkin leveästi ja rommia lukuunottamatta mikään ei maksa mitään. Edes majatalon avainten hävittäminen ei tule kalliiksi, joten niitäkin voi heitellä huoleti jokeen.


Pakettiautokyyti Vientianesta Vang Viengiin kesti useita tunteja. Istuin takapenkillä parin nuoren lokaalin kanssa. Läppä luisti näppärästi käsimerkeillä ja suupielten liikuttelulla. Tieosuus Vang Viengiin oli melko suoraviivainen, liikennettä ei ollut ruuhkaksi asti ja kuskimme piti huolen, ettei tienpinnan töyssyihin ajettu ainakaan liian hiljaa.


Ensimmäinen majapaikkamme Laosin Vang Viengissa oli hulppea hotellihuone kylpyammeella, parveke-terassilla, telkulla, jääkaapilla ja ilmastoinnilla. Hotellimme hintaan ei kuitenkaan kuulunut aamupalaa, joten päivän tärkein ateria kuitattiin oluella ja pistaasipähkinöillä. Ympäri kaupunkia oli rakenteilla samantyylisiä länsimaiset mukavuuskriteerit täyttäviä hotelleja. Wikipedian mukaan Vang Vieng on jo 80-luvun puolivälistä lähtien ollut reppumatkailijoiden suosiossa ja kaupunki on osa Banana Pancake Trailia, kuin myös Thaimaan täydenkuunsaari Koh Phangan. Reppumatkailijat tuovat Vang Viengiin rahaa kiihtyvällä tahdilla, mutta toivon ettei kaupungista tule ainakaan Thaimaan Pattayan tai Patong Beachin kaltaista lihatiskiä, missä alueen autenttinen kulttuuri on pyyhitty maton alle. Huolestuttavia piirteitä oli jo havaittavissa, sillä joissakin kaupungin baareissa pyöri taukoamatta Frendit-sarjan dvd.


Laolaisen mentaliteetin mukaan emme pitäneet kiirettä ja otimme lepiä buddhalaisessa hengessä.


Vang Viengin suosituin aktiviteetti on kiistatta tubing, missä traktorin sisärenkailla kellutaan Nam Song -joella ja annetaan virran viedä mukanaan. Joen rannoille on perustettu useita baareja, joissa työskentelevät ihmiset ohjaavat rantaan ja juottavat viinaa. Vaikka joella voisi viihtyä tuntitolkulla, tarkoituksena ei ole kellua Etelä-Kiinan merelle asti, vaan joelta olisi järjellistä poistua ennen pimeän tuloa. Baarien yhteyteen joen rantaan pystytetyt keinut ja hyppytornit ovat hauskoja rakennelmia, mutta vaarallisia, sillä mm. pohjakosketukset ovat mahdollisia. Erään matkakumppanimme rikkinäinen akillesjänne on tästä todisteena.


Mikäli mieli ja keho virkoaa tarpeeksi tubingin ja muiden hummailujen jälkeen on Vang Viengissä mahdollisuus tutustua lukuisiin kalkkikiviluoliin. Osa luolista on synkkiä ja pimeitä, joten oma otsalamppu olisi aiheellinen varuste. Varoituksen sanana heikkohermoisille: luolissa saattaa törmätä kuumottavan kokoisiin öntiäisiin, kaikki "Amazing Cave" -tyylillä nimetyt luolat eivät ole nimensä veroisia ja flipflopit eivät ole hyvä jalkinevaihtoehto liukkaissa ja kosteissa luolissa.


Paahtavan kuumuuden ja kuivuuden vuoksi yksi tärkeimmistä asioista on riittävän nesteytyksen ylläpitäminen. Senpä takia meillä oli oma rommipullo mukana hikisellä pyöräreissullamme eräälle luomutilalle.


Madventuresin jalanjälkiä seuraamalla paikalle oli löytänyt myös muita suomalaisia. Vang Viengin yöt olivat yhtä juhlaa ja joen rannalle pystytetyt baarit soittivat psykedeelisen piripolkan lisäksi luojan kiitos myös muutamia chillejä thairalleja, joita jengi pilvipäissään fiilisteli. Laosin ihmemaassa voi halutessaan antautua vuosikausiksi oopiumin ja tattimehujen vietäväksi, unohtaa ajantajun, vastuun, velvollisuuden tunteen sekä länsimaisen yhteiskunnan paineet.


Tämän kuvan yhteydessä on pakko kehua laolaista ruokaa, sillä Thaimaahan verrattuna ruoka oli melkoista herkkua. Erikoisuus oli tahmea ja paakkuinen sticky rice. Masan krapulalounas huipentui salaatinlehteä rouskuttavaan toukkaan.


Suomalaiset hc-trävellerit, Riku ja Mikko, nauttivat Vietnamin kokemustensa jälkeen olemisen ihanuudesta rauhallisessa Laosissa.


Laosin kip oli valuuttana suurinpiirtein saman arvoista monopoli-rahan kanssa. Inflaation todennäköinen syykin paljastui, sillä eräästä setelistä löytyi pieni reikä, josta oli pujotettu narunpätkä. Jos omistaisin yhtä arvottoman setelin, niin haluaisin varmaan itsekin käyttää sitä edes useamman kerran vetämällä sen automaattiin syötettyäni takaisin ulos narun avulla.


Paikalliset yrittivät korjata Masan, maaseudun keskelle levinnyttä, skootteria. Työkalut ja taito eivät kuitenkaan riittäneet, joten pimeän tultua pyörä nostettiin tuktukin lavalle ja vietiin takaisin kaupunkiin.


Ajelimme Vang Viengistä pohjoiseen vievää tietä pitkin, annoimme virkistävän tuulenvireen hyväillä kehoamme ja nautimme häkellyttävistä maisemista. Tie on pitkälti päällystetty ja vähäliikenteinen, mutta monet elukat ja pienet lapset hengailevat tiellä ja pimeän tullen tie on valaisematon.