Lao PDR

Laos oli matkamme villikortti ja suurimmat odotukset oli asetettu juuri tähän mystiseen ja unohdettuun kansantasavaltaan. Turistit, reppumatkalaisia lukuunottamatta, eivät ole vielä löytäneet Laosia. Indokiinan köyhimmästä valtiosta ei löydy luksushotelleja, valkohiekkaisia rantoja, shoppailijan ostosparatiiseja eikä maata pidetä edes kovin turvallisena. Julkisen vallan ote on erittäin löyhä ja matkan ainoat poliisitkin taidettiin nähdä ainoastaan rajalla. Suurimmat tulot tämä maailman pommitetuin kehitysmaa saa todennäköisesti vieläkin oopiumin myynnistä ja kansainvälisestä kehitysavusta. Synkähköistä tilastoista ja ennakkotiedoista huolimatta Laos jätti positiivisen vaikutelman. Elämisen kiireettömyys, luonnon ruraali kauneus ja ihmisten huoleton asenne erottavat Laosin muusta maailmasta.


Vientiane oli kahdelta läpikulkumatkaltamme saadun käsityksen mukaan pienehkö ja olemukseltaan rauhallinen pääkaupunki. Korkeita rakennuksia ei näkynyt ja muutamia matkatoimistoja sekä pankkeja lukuunottamatta liikkeet muistuttivat perheiden pitämiltä sekatavarakaupoilta. Buddhalaisia temppeleitä näkyi runsaasti katukuvassa, tosin niiden toisistaan erottaminen voi olla hankalaa. Liikennettä oli kohtuullisesti ja liikennevalotkin löytyivät vilkkaimmin liikennöityjen väylien varsilta. Emme kuitenkaan tiedä olisiko liikennevaloja noudattamalla päässyt koskaan tien yli.


Laolaiset elävät varsinkin maaseudulla hyvin omavaraisesti ja kansa ei ole saanut historian aikana mitään ilmaiseksi. Tästä syystä toisten ihmisten pyyteetön auttaminen ja hyväntekeväisyys tuntuu olevan vieraita käsitteitä. Kun asiaa ajattelee, niin humalassa hukkuvan länkkärin pelastaminen joesta ilman korvausta olisi tyhmää, sillä mitä muuta länsimaalainen turisti paikalliselle merkitsee kuin rahaa. Länsimaalaisen matkalaisen rahapussilla voi Laosissa elää hyvinkin leveästi ja rommia lukuunottamatta mikään ei maksa mitään. Edes majatalon avainten hävittäminen ei tule kalliiksi, joten niitäkin voi heitellä huoleti jokeen.


Pakettiautokyyti Vientianesta Vang Viengiin kesti useita tunteja. Istuin takapenkillä parin nuoren lokaalin kanssa. Läppä luisti näppärästi käsimerkeillä ja suupielten liikuttelulla. Tieosuus Vang Viengiin oli melko suoraviivainen, liikennettä ei ollut ruuhkaksi asti ja kuskimme piti huolen, ettei tienpinnan töyssyihin ajettu ainakaan liian hiljaa.


Ensimmäinen majapaikkamme Laosin Vang Viengissa oli hulppea hotellihuone kylpyammeella, parveke-terassilla, telkulla, jääkaapilla ja ilmastoinnilla. Hotellimme hintaan ei kuitenkaan kuulunut aamupalaa, joten päivän tärkein ateria kuitattiin oluella ja pistaasipähkinöillä. Ympäri kaupunkia oli rakenteilla samantyylisiä länsimaiset mukavuuskriteerit täyttäviä hotelleja. Wikipedian mukaan Vang Vieng on jo 80-luvun puolivälistä lähtien ollut reppumatkailijoiden suosiossa ja kaupunki on osa Banana Pancake Trailia, kuin myös Thaimaan täydenkuunsaari Koh Phangan. Reppumatkailijat tuovat Vang Viengiin rahaa kiihtyvällä tahdilla, mutta toivon ettei kaupungista tule ainakaan Thaimaan Pattayan tai Patong Beachin kaltaista lihatiskiä, missä alueen autenttinen kulttuuri on pyyhitty maton alle. Huolestuttavia piirteitä oli jo havaittavissa, sillä joissakin kaupungin baareissa pyöri taukoamatta Frendit-sarjan dvd.


Laolaisen mentaliteetin mukaan emme pitäneet kiirettä ja otimme lepiä buddhalaisessa hengessä.


Vang Viengin suosituin aktiviteetti on kiistatta tubing, missä traktorin sisärenkailla kellutaan Nam Song -joella ja annetaan virran viedä mukanaan. Joen rannoille on perustettu useita baareja, joissa työskentelevät ihmiset ohjaavat rantaan ja juottavat viinaa. Vaikka joella voisi viihtyä tuntitolkulla, tarkoituksena ei ole kellua Etelä-Kiinan merelle asti, vaan joelta olisi järjellistä poistua ennen pimeän tuloa. Baarien yhteyteen joen rantaan pystytetyt keinut ja hyppytornit ovat hauskoja rakennelmia, mutta vaarallisia, sillä mm. pohjakosketukset ovat mahdollisia. Erään matkakumppanimme rikkinäinen akillesjänne on tästä todisteena.


Mikäli mieli ja keho virkoaa tarpeeksi tubingin ja muiden hummailujen jälkeen on Vang Viengissä mahdollisuus tutustua lukuisiin kalkkikiviluoliin. Osa luolista on synkkiä ja pimeitä, joten oma otsalamppu olisi aiheellinen varuste. Varoituksen sanana heikkohermoisille: luolissa saattaa törmätä kuumottavan kokoisiin öntiäisiin, kaikki "Amazing Cave" -tyylillä nimetyt luolat eivät ole nimensä veroisia ja flipflopit eivät ole hyvä jalkinevaihtoehto liukkaissa ja kosteissa luolissa.


Paahtavan kuumuuden ja kuivuuden vuoksi yksi tärkeimmistä asioista on riittävän nesteytyksen ylläpitäminen. Senpä takia meillä oli oma rommipullo mukana hikisellä pyöräreissullamme eräälle luomutilalle.


Madventuresin jalanjälkiä seuraamalla paikalle oli löytänyt myös muita suomalaisia. Vang Viengin yöt olivat yhtä juhlaa ja joen rannalle pystytetyt baarit soittivat psykedeelisen piripolkan lisäksi luojan kiitos myös muutamia chillejä thairalleja, joita jengi pilvipäissään fiilisteli. Laosin ihmemaassa voi halutessaan antautua vuosikausiksi oopiumin ja tattimehujen vietäväksi, unohtaa ajantajun, vastuun, velvollisuuden tunteen sekä länsimaisen yhteiskunnan paineet.


Tämän kuvan yhteydessä on pakko kehua laolaista ruokaa, sillä Thaimaahan verrattuna ruoka oli melkoista herkkua. Erikoisuus oli tahmea ja paakkuinen sticky rice. Masan krapulalounas huipentui salaatinlehteä rouskuttavaan toukkaan.


Suomalaiset hc-trävellerit, Riku ja Mikko, nauttivat Vietnamin kokemustensa jälkeen olemisen ihanuudesta rauhallisessa Laosissa.


Laosin kip oli valuuttana suurinpiirtein saman arvoista monopoli-rahan kanssa. Inflaation todennäköinen syykin paljastui, sillä eräästä setelistä löytyi pieni reikä, josta oli pujotettu narunpätkä. Jos omistaisin yhtä arvottoman setelin, niin haluaisin varmaan itsekin käyttää sitä edes useamman kerran vetämällä sen automaattiin syötettyäni takaisin ulos narun avulla.


Paikalliset yrittivät korjata Masan, maaseudun keskelle levinnyttä, skootteria. Työkalut ja taito eivät kuitenkaan riittäneet, joten pimeän tultua pyörä nostettiin tuktukin lavalle ja vietiin takaisin kaupunkiin.


Ajelimme Vang Viengistä pohjoiseen vievää tietä pitkin, annoimme virkistävän tuulenvireen hyväillä kehoamme ja nautimme häkellyttävistä maisemista. Tie on pitkälti päällystetty ja vähäliikenteinen, mutta monet elukat ja pienet lapset hengailevat tiellä ja pimeän tullen tie on valaisematon.