Campo Grande

Campo Grande oli ensimmäinen varsinainen matkakohteemme Etelä-Amerikassa. Wikipedian mukaan kaupunki on perustettu vuonna 1899 ja vuonna 2005 siellä asui noin 750 000 asukasta. Tulimme kaupungin lentoasemalle puolen yön aikoihin pitkästä matkustamisesta uupuneina. Kentällä meidän oli tarkoitus tavata CS-tuttavamme Felipão, josta emme etukäteen tienneet muuta kuin etunimen ja kotipaikkakunnan. Jostain kumman syystä kaveri oli meitä vastassa kentällä ja matkamme eteni suunnitelmien mukaan. Felipão kyyditsi meidät kotiinsa Campo Granden esikaupunkialueelle. Kotona meitä olivat vastassa Felipãon ystävällisen oloinen täti ja veli, joka oli meille tuntemattomasta syystä menettänyt käsivartensa. Asunto oli erittäin tilava ja siinä oli miellyttävän vilvoittava sisäpiha. Asunto oli yllättävän hieno ympäröivään katukuvaan nähden ja oli ymmärrettävää, että alueen asuntoja ympäröi korkeat metalliaidat.

Aamulla herättyämme isäntämme Felipão oli jo lähtenyt koululle opiskelemaan lääketiedettä. Perheen muut jäsenet eivät puhuneet sanaakaan englantia ja aamupalapöydässä keskustelu rajoittuikin lähinnä eri ruokatavaroiden, kuten café ja banana, luettelemiseen. Olohuoneessa Felipãon veli oli tietokoneella ja näpytteli varpaillaan näppäimistöä nopeammin kuin moni sormillaan. Felipão oli ystävällisesti jättänyt englanninkielisen viestin, jossa luki, että saisimme käyttää tietokonetta, puhelinta ja syödä perheen jääkaapista. Vieraanvaraisuus alkoi häkellyttää viimeistään siinä vaiheessa, kun perheen äiti, joka oli myös talossa, antoi asunnon avaimet meille perheen lähtiessä päiväksi asioille. Aikamme CG:ssa oli rajoitettu, joten täytimme vesipullot ja lähdimme haahuilemaan kohti keskustaa.


Kaupungin profiili oli melkolailla tasapaksu, eikä ydinkeskustan tunnistaminen ollut lainkaan selvää. Korkeat toimisto- ja hallintorakennukset sekä prameat ostoskeskukset tuntuivat puuttuvan kaupungista kokonaan. Sen sijaan huoltoasemia ja autokorjaamoja oli katujen varsilla riittämiin. Suunnistimme kaupungilla löytämämme turistikartan perusteella, mihin oli kuvin merkitty kaupungin merkittävimmät nähtävyydet. Nähtävyyksiä tuntui olevan runsaasti ja kuvien perusteella ne näyttivät mahtavilta. Lähdimme kohti karttaan merkittyä japanilaistyylistä temppeliä, joka kuvan perusteella näytti historialliselta ja kookkaalta. Saavuttuamme paikalle "temppeli" olikin vain pari metriä korkea muovinen pysti, jota hädin tuskin erotti aukion laidalta. Muut nähtävyydet osoittautuivat samalla tavalla liioitelluiksi. Huomasimme, että kaupungissa ei itseasiassa tainnut olla ainuttakaan käymisen arvoista nähtävyyttä.

"Delhibellyn" tavoittelu alkoi kunnianhimoisesti överimätöillä, mihin sisältyi myös Mato Grosson laitumilla tuotettua pihvilihaa. Kaupungin ulkopuolella sijaitsevien karjatilojen henki oli aistittavissa CG:n kaduilla pihvien lisäksi eräässä lehmipoikien muotiliikkeessä. Yhtään oikeaa cowboy:ta emme kuitenkaan kaupungilla nähneet.

CG:n papukaijapuistosta löytyi hyvin todennäköisesti eteläisen pallonpuoliskon typerimmät jumppalaitteet. Puiston vetonaulana olivat epäilemättä kuitenkin papukaijat. Itseasiassa, missä tahansa kaupungilla liikkuikin, oli vaikea välttyä näkemästä jotain papukaijoihin liittyvää. Kaupungin imago näytti rakentuvan ei itse kaupungille vaan laajalle Pantanalin kosteikkoalueelle, jossa papukaijojen lisäksi olisi mahdollisuus nähdä mm. jaguaareja, krokotiileja ja muuta Etelä-Amerikan villiä luontoa. Campo Grandea markkinoitiin eräänlaisena porttina tuolle kosteikkoalueelle. Tämänkin olisi voinut selvittää etukäteen, mutta matkataktiikkamme oli alusta lähtien rakentunut jollekin muulle kuin turistioppaiden ulkoa opetteluun.

Saimme kunnian viettää iltaa isäntämme Felipãon ystävien kanssa. Lyhyen tuttavuutemme aikana Felipãon olemus vaikutti erittäin tasapainoiselta ja asialliselta yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Felipão oli nimittäin koko alkuillan suihkussa ja kulutti vettä siinä määrin, että ilman hänen suihkujaan Etelä-Amerikan mahtavat Iguacun putoukset olisivat tuplasti mahtavammat. Felipãon kaveripiiriin kuului muun muassa pari rockabilly-bändin jäsentä, jotka illan mittaan vauhdittivat omintakeista huumoriaan cachacha-viinapaukuilla. Paukkuja, viiniä ja olutta imailtiin illan mittaan useita annoksia, minkä jälkeen herrasväki otti luonnollisesti omat autot allensa ja lähti kurvikkaalla ajotyylillä huoltoasemalle jatkoille. Meidän iltamme jatkui juoppoputkan sijaan linja-autoasemalle ja yöbussilla kohti Corumbaa.

Corumbassa kävi ilmi, että Ilu oli linja-automatkan aikana päässyt ihastelemaan Pantanalin maisemia muiden nukkuessa. Tämä osoittautui melko merkittäväksi tapahtumaksi, sillä kukaan muu meistä ei nähnyt tämän maailmankolkan suurinta nähtävyyttä ja linja-automatka oli todistettavasti ainoa, jonka Ilu vietti edes osittain hereillä matkan aikana. Corumba oli joidenkin turistioppaiden ja keskustelupalstojen kirjoitusten mukaan vaarallinen rajakaupunki, jossa aikaa tulisi viettää mahdollisimman vähän. Sanottiinpa jossain myös, että on olemassa salaliitto, jonka tarkoitus on pitää turistit ikuisesti jumissa Corumbassa. Tämä voinee olla tottakin, mutta oma vierailumme Corumbassa oli kuitenkin lyhyt ja sujui varsin vaivattomasti. Mukaan lyöttäytyi kanadalainen metsänvartija Mark, joka viihdytti meitä estottomilla tarinoillaan muun muassa Rion karnevaaleista ja uima-allasorgioista. Kukapa olisi uskonut, että tuosta amerikkalaisesta punaniskasta tulisi erittäin arvokas matkakumppani. Mark oli matkalla useita kuukausia ja varustus oli sen mukainen. Kaverilla oli matkassa muun muassa GPS-lähetin, jolla voi lähettää kotiväelle tiedon rahojen loppumisesta, sekä uima-altaassa hyödyllinen veden alla toimiva pokkari.